Tällä viikolla olen valittanut paljon. Olen nillittänyt joutavanpäiväisiä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuvat noin Mount Everestin kokoisilta. Olen tihrustanut kyyneitä ja sitten nauranut päälle, hitsin hormonit ja hienoa olla nainen. Olen miettinyt samassa lauseessa, miten elän elämäni onnellisinta aikaa, mutta silti joskus tuntuu että tulen hulluksi.
Nyt jo naurattaa. Arki palaa sairasteluiden jälkeen uomiinsa ja parasta mielenvirkeyden hoitoa saa ystäviltä ja lenkkipolulta. Silloin kun lähteminen tuntuu vaikeimmalta, se on tärkeintä. Kotiin pikkuisen kukkia ja kynttilöitä, yhtäkkiä kaikki tuntuu pari astetta kepeämmältä.
Sitten sen tajusin; talven selkä on katkennut. Olen yrittänyt juurruttaa jalkojani maahan, vaikka levoton mieleni meinaa jo kiirehtiä kevääseen. Mutta auringonsäteet tai edes himmeä kajo aamuseitsemältä antaa vahvan lupauksen siitä, että kesää kohti mennään niin että kohisee. Valoista kirkkain, voi kuinka sinua onkaan kaivattu!
Entäs ne vuorenkokoislta tuntuneet haasteet? Pikkuisen mittasuhteita kuntoon ja Mount Everest on kutistunut pikkuiseksi mäennyppyläksi, jonka harjalle kiipeää vaikka vauva kainalossa. Hyvä on myös muistaa, että ei ole sellaista ylämäkeä, jonka jälkeen ei alkaisi alamäki. lloa ja hymyä viikonloppuun!