Täydestä vauhdista kannattaisi hieman hiljentää ennen pysähdystä, mutta niin en tajunnut toimia. Kävin tällä viikolla suunnitellusti leikkauksessa, joka olikin hieman odotettua haastavampi. Kotiudun samana iltana, kuten nykyään monien toimenpiteiden jälkeen toimitaan. Koti on ihmiselle paras paikka palautua.
Kivut pysyvät särkylääkkellä kurissa, kunhan vain muistaa ottaa niitä hieman ennakoiden. Yöllä kipu ehtii hiipiä ennen kuin herään siihen ja kun otan lääkkeen, joutuu hetken odottelemaan. Kun sattuu, on helppoa muistaa ottaa ihan iisisti, mutta keho kyllä kertoo, että ei tässä ihan täysillä mennä.
Sairasloman ensipäivät ovat tuntuneet levottomilta, muu maailma jatkaa kulkuaan ja minä vain hyppään pois karusellin kyydistä. Joudun perumaan menoja ja itkukin on herkässä, vaikka samaan aikaan tiedän, että ei ole mitään hätää. On äärimmäisen tärkeä taito osata pysähtyä ja koen, että sain nyt tällaisen harjoituksen elämääni. Kun se on käsillä, en voi kun ottaa sen vastaan ja myöntyä tilanteeseen.
Joudun miettimään, miksi tuntui niin vaikealta jäädä sairaslomalle? En todellakaan ajattele, että maailma ei pyörisi ilman minua, mutta en malttaisi olla poissa kiinnostavista jutuista! Sairaslomalla oleminen ei todellakaan ole luovuttamista, vaan viisautta ja välttämättömyyttä silloin kun sitä tarvitaan. Kun katselen hetken aikaa asioita sivusta, saatan oivaltaa jotain uutta. Kun maltan hiljentää, ymmärrän missä ja milloin vauhtia oikeasti tarvitaan. Kun sanon ei, ymmärrän että sanaa voi käyttää muulloinkin rajaamaan tekemistä. Niin ja tietenkin terveys, ei sen tärkeämpää olekaan.
Uskon siihen, että asiat järjestyvät, kun järjestellään. Nyt pitääkin olla hetkinen sivussa järjestelyvastuusta tai ainakin pääkapellimestarin paikalta: antaa tilaa muille ja siirtää asioita, jos on tarvetta. Huomaan, että optimistisuudessa saatan lupailla liikoja, koska en halua kenenkään pettyvän (heh ja sitten vasta pettymyksiä tuleekin, kun ei voi lunastaa ylioptimistista lupausta). Nyt kun ei hetkeen voi tai pysty, huomaan kai että mitään pahaa ei tapahdu.
Puolisoni on pitänyt huolta, että lepään. Olen katsonut sekä ikkunasta pihalle, että kahdeksan jaksoa Emily in Parisia Netflixistä. Luin pr-kappaleena saadun Mirkka Torikan uutuuskirjan Rakas katastrofini. Tämä oli hyvä parivaljakko, kepeää viihdettä Pariisin sykkeestä ja elämänmakuinen ja traaginen tosi tarina Jyväskylästä. Suosittelen molempia ihan ilman sairastupaakin. Ensimmäinen viihdyttää ja toinen itkettää. Mutta elämässä tarvitaankin vastavoimia.
Ystävien huolehtiminen on ollut sydäntä lämmittävää, vaikka eihän minulla ole edes mitään hätää. Malttia vaan tarvitaan toipumiseen. Kun tuntui vaikealta irrottaa otettaan suoritusmoodista, sain työystävältäni uuden tehtävälistan:
1. Lepää
2. Hemmotte itseäsi
3. Suklaata
4. Kaikki mahdolliset hömppäsarjat
”Nyt vaan keskityt tämän suorittamiseen ja saat aina merkitä tehtävän tehdyksi ja voit kokea iltaan mennessä saaneesi ihan valtavasti aikaan.”
Sitten soi ovikello ja sain tämän:
Tässä on nyt sitten otettu tämä uusi to do-lista käyttöön ja hyvin olen saanut rastitettua kohtia. Saa muuten lainata, toimii ihan terveellekin.
Hiljentämiseen ei todellakaan kannata odotella sairaslomaa.