Onhan siinä aivan oma tunnelmansa. Marraskuinen mökkeily on kilpaa auringon kanssa. Kun hämärä tulee, se todella tulee. Mutta siihen saakka saa ihmetellä aivan erilaista luontoa, valoa ja ilmiöitä, joiden äärelle osaa pysähtyä vain silloin, kun ei ole kiire.
Muutamat kaadetut puut odottavat yhä kantamistaan. Metsän raivaukseen marraskuu on parasta aikaa. Lehdet ovat varisseet, maastossa on helpompaa kulkea ja hikeä ei pääse pukkaamaan kuin kesähelteillä. Kevään tullen pitää antaa linnuille pesimärauha, eikä silloin sovi heilua moottorisahan kanssa. Napsautan sykemittarin treenille, äänikirjan korviini ja alan kantamaan. Saku Tuominen lukee kirjaansa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten kaikki on.
Mökki on lapsille sisarusleiri. Yli viiden vuoden ikäero näkyy enemmän arjessa kuin mökillä, siellä he virittävät pelit ja leikit (ei ole parempaakaan seuraa, onneksi). Lempeä marraskuu antaa valoa ja lämpötilamittari jumppaa pihalla kymmeneen asteeseen. Mökki lämpenee hetkessä.
En osaa vieläkään selittää sitä tunnetta, joka mökillä on. Toisaalta olen aina malttamaton ja näen ympärillä keskeneräisyyttä; eihän tuollainen paikka liene koskaan valmis. Kompromissit ja unelmat tasapainottelevat, kun ajatukset karkailevat jo seuraavaan kesään. “Tähän sitä ja tuonne tuota”, mietin kulkiessani märässä heinikossa.
Samaan aikaan tunnen rauhaa. Asiat tapahtuvat pikkuhiljaa, painollaan. Rakennusajassa oli kuitenkin paljon aikataulutusta ja asioiden riippuvuussuhteita toisiinsa, harmitusta hidastuksista. Nyt kun kaikki tärkeimmät ovat paikallaan, ei kiirettä enää ole. Olen tosi iloinen, että saatiin pihahommia tälle syksylle tehtyä.
Lämmitän saunan. Tuli napsuu takassa ja antaa heikkoa valoa. Otan rikkalapion ja harjan, lakaisen, puistelen ja tuuletan. Samalla siinä järjestyvät ajatuksetkin. Katsahdan järvelle, jonne laskeutuu parvi joutsenia kovaäänisesti kaakattaen. He jäävät uimaan ja sukeltelemaan. Etelään menossa, onnekkaat. Heiltä ei kysellä passeja tai ruumiinlämpöä rajalla, ei tarvita karanteeneja. Jotkut asiat ovat aivan niin kuin ennenkin ja se tuntuu hyvältä.
Lintuporukka jää mökkiämme vastapäätä olevan pienen autiosaaren rannalle. Katselen niitä ja unohdan hetkeksi, mitä olin tekemässä.
Otan rikkalapion ja harjan, lakaisen, puistelen ja tuuletan. Samalla siinä järjestyvät ajatuksetkin.
Sauna on valmis. Kuumat ja kosteat löylyt laskevat hartioita muutaman sentin ja saavat huokaisemaan niin, että uloshengityksellä kaikkoaa takuulla koko viikon stressit. Iho höyryää matkalla laiturille. Joutsenet ovat lähellä meidän rantaamme, tömistän hieman, jotta ne perääntyvät. He eivät nouse ilmaan, vaan tyylikkäästi lipuvat hieman kauemmaksi. Eiköhän tässä järvessä ole tilaa meille kaikille.
Muutama veto hyisessä vedessä riittää, mutta kylmä kaikkoaa kun pääsen pois järvestä. Veri kiertää kohisten ja katson, miten lapset käyvät dippaamassa peppunsa rantaveteen. Tuntuu, että siitä ei ole kuin silmänräpäys, kun vahdin heitä tuntikausia rannassa polskimassa. Kiedon pyyhkeen ympärilleni tiukemmin ja katson taivaanrantaan, joka tarjoilee viimeisiä säteitään.
Annetaan levähtää, luonnon ja sielun. Kesää ja uutta kukoistusta kohtihan tässä ollaan taas menossa.