Herään yöllä kolmelta. Sydän jyskyttää ja rinnassa on omituinen paineen tunne. Vilkaisen ranteessani olevaa älykelloa, joka kertoo leposykkeen olevan 80. Yritän saada unta, mutta ajatukset valtaavat mielen: mitä jos kaikki ei onnistukaan? Mitä jos kadumme? Mitä jos lapset ovat onnettomia? Mitä jos itse rakentamamme talon myyminen on elämämme virhe?
Muuttoa edelsi täydellinen tunteiden vuoristorata. Muuttopäätöstä oli kypsytelty pitkään ja koko kesän tiesimme, mitä ja milloin tuleman pitää. Lapsia valmisteltiin muuttoon, käytiin katsomassa uutta rakentuvaa kotia ja alueella jo asuvia kavereita. Vaikka fiilis oli hyvä ja luottavainen, ei kyyneleiltä vältytty. Ensimmäiset tulivat näyttösiivouksia tehdessä, seuraavat hyvästellessä ystäviksi muuttuneita naapureita. Mutta tämä rintaapuristava ahdistus oli aivan uutta.
Nyt kun olemme olleet uudessa kodissa muutaman päivän, osaan jo kertoa, että ei kaduta. Kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka toki kaikenlaiset tunteet sallitaan jatkossakin.
Mutta tiedän myös sen, että tuo stressi tai ahdistus oli tärkeä etappi tällä muutosmatkalla. Jo Charles Darwin on sen kiteyttänyt: vahvin tai älykkäin laji ei selviä, vaan se, joka parhaiten sopeutuu muutoksiin. Kamalan ahdistuksen kautta oli pakko pysähtyä muutoksen äärelle. Kertoa vielä kerran itselle, miksi näin toimitaan. Antaa tunteiden tulla, pikkuisen rypeäkin, sillä sitä kautta myös oppii päästämään irti. Et voi saada muutosta, jos et luovu mistään. Et voi saada uutta, jos elämä on täynnä vanhaa. Useimmiten muutos pelottaa siksi, että emme tiedä, mikä meitä odottaa.
Ja tiedän, että meidän muutos ei ollut lopulta valtava. Olemme 18 kilometrin päässä vanhasta kodista ja tytär oppii kulkemaan matkan kavereita moikkaamaan itsenäisesti linja-autolla. Emme vaihtaneet maata, eronneet tai joutuneet muuttamaan vasten tahtoamme. Sen ahdistuksen määrää en osaisi edes ajatella. Mutta oli muutos suuri tai pieni, emme ikinä tiedä kaikkea ennakkoon, siksi se usein pelottaakin. Elämä on täynnä sattumia ja me voimme ainostaan tehdä parhaita päätöksiä sen hetkisillä tiedoilla ja taidoilla ja sitten elää niiden kanssa.
Kamalan ahdistuksen kautta oli pakko pysähtyä muutoksen äärelle. Kertoa vielä kerran itselle, miksi näin toimitaan.
Kun viimeisen kerran kiersin vanhassa kodissa, olo oli seesteinen ja rauhallinen. Tyhjät huoneet ovat kehys elämälle ja kun ihmiset, muistot, tavarat ja rakkaus on pakattu ja siirretty uuteen paikkaan, voi niiden perässä siirtyä itsekin.
Lauantai-iltana olimme saaneet tavarat uuteen kotiin, lasiin kuohuvaa ja saunan päälle. Oli aika huokaista. Mieheni kanssa totesimme, että onneksi uskalsimme, viitsimme ja lopulta toimimme. Uudessa on aina riskinsä, mutta on siinäkin riskinsä, ettei koskaan uskalla tehdä muutoksia tai päätöksiä. Harva asia on lopullinen ja elämässä saa myös peruuttaa, jos siltä tuntuu. Mutta uskallan väittää, että harvemmin tuntuu.
Tänään pääsin auton sijaan pyörällä töihin huikaisevan kauniissa syyskuun aamussa. Jos ihmettelette, kuka oli se pyöräilijä, joka hymyili niin myötä- ja vastamäessä, niin se olin minä.
(Kuvissa vielä keskeneräinen ruokailutila. Saimme Vepsäläiseltä pöydän lainaan, kun ostamani ruokapöydän toimitus venähti. Kukkaset saimme rakennuttajalta, kiitos vielä kerran!)