Kesä menee aivan liian nopeasti.

Heinäkuun puoliväli on käsillä ja tuntuu, että joku on painanut pikakelausnappia. Tartun hetkiin kuin oljenkorsiin, nautin auringonsäteistä ja haahuilen aamuisin aivan liian kauan tekemättä mitään. Tuijottelen lapsia, jotka kasvavat yhtä pikakelauksella ja ihmettelen, mistä he ovat tuonkin ja tämänkin jutun oppineet. Niin ihanaa aikaa.

Starttasin myös muuttopuuhat siitä vaikeimmasta eli tavaroiden läpikäymisestä. Muuttaminen olisi suorastaan helppoa, jos vain nakkaisi kaikki muuttolaatikkoon ja tunkisi perillä kaappiin. Mutta ei siinä ole mitään järkeä. Tämä tuhannen taalan paikka käydä läpi omaisuutta pitää ottaa lahjana. Paras dieetti on päästä turhasta kuormasta eroon. Tyhjentyvät hyllyt ja laatikot kannustavat jatkamaan.

Samaan aikaan vastaan tulee kaikenlaisia muistoja. Olen uppoutunut lapsuuskuviin ja teinivuosien päiväkirjoihin. Katsellut kuvaani 16-vuotiaana ja miettinyt, että vähänpä tiesi tyttö ja että kaikkihan meni sitten aikalailla kuten tuo siloposki toivoikin.

Löysin lehtileikkeiden joukosta mummoni 80-vuotishaastettelun, joka nosti ikävän pintaan. Hän oli täysin omassa liigassaan: nainen, joka uskalsi toteuttaa unelmiaan. Hän sanoi kauniisti, että ei pelkää. Ei ihmisiä, ei mitään.  Ja että hän elää niin, että yksi elämä riittää.

Samaa mietin itsekin, kun kaivan menneisyyttäni  kaapeista esille paperi ja tavara kerrallaan. Osan pistän surutta kiertoon tai silppuriin. Ajatus siitä, että minun pitäisi omistaa kaikki lipuu kauemmaksi. Vähemmän tavaraa, enemmän aikaa ja unelmia. Mummonikin pisti eläkkeellä ranttaliksi ja matkusti avoautolla Euroopan halki ja kuvaili olevansa villi ja vapaa.

Olo on seesteisen rauhallinen. Kyllä tästä kuulkaa hyvä vielä tulee! Kunhan saadaan hoidettua tämä muutto ja asetuttua aloilleen uudessa.  Koska tykkään vähän fiilistellä, ajattelen, että sain symbolisen lahjan tältä kodilta.

Olen yrittänyt saada pionin kukkimaan tässä talossa on kuuden vuoden ajan. Tein taimien kanssa kaikki aloittelijan mokat: ne siirrettiin toisesta pihasta tänne ja istutin ne aivan liian syvälle. Ne ovat kasvattaneet vain varsia monen vuoden ajan.

Viime kesänä kyllästyin ja käänsin koko penkin nurin.

Tänä kesänä, kaikkien näiden vuosien jälkeen penkistä nousi kukka! Iloisin jo Instagramin Storyssä, että vihdoin sain ikioman pionin. Ei mennyt kauaakaan, kun sain vastausviestinä tiedon, että kukka on kullero.

Pitäkää pioninne, mietin! Puutarha ei ole oikein minun juttuni koskaan ollutkaan.

Kunnes nyt, sunnuntaina kotiin tullessa katsahdin penkkiin uudelleen. Nyt näystä ei voinut enää erehtyä, sillä vankkojen varsien katveessa oli kaunis valkoinen pionin nuppu.

Miten se tuntuikaan hyvältä! Pieneltä sinnikkyyspalkinnolta tai läksiäislahjalta tältä talolta. Siinä se oli ylhäästi yksin, elinvoimaisena ja hehkeänä. Tänään – kun pioni alkoi olla jo aavistuksen ehtoopuolella – raaskin leikata sen maljakkoon.

Jos jotain oikein toivoo ja sinnikkäästi yrittää, usein onnistuukin. Vaikka joskus tekisi mieli luopua toivosta ja sanoa, että ei se ollutkaan minun unelmani.

Pionipenkkiä tuskin uuteen kotiin tulee. Nyt toivon, että tämä oli vasta alkua ja talon uudet asukkaat saavat nauttia tulevina vuosina kunnon kukkaloistosta. Vaikka tuskin kukaan voi ilahtua pionista, niin kuin minä tästä ensimmäisestä.

Säilöön, kiertoon tai roskiin – kesäviihde jatkuu meilläpäin. Onneksi on vielä yksi paikka, jonne voi muistoja tallentaa.

Sydämeen, kyllä te tiedätte.