Aika usein saan ihmettelyitä, miten pikkuinen koira pärjää pikkulapsiperheessä? Tai miten lapset pärjäävät pikkuisen koiran kanssa, jolla on Euroopan kokoinen ego?
Hugo-chihuahua täyttää pian jo yhdeksän. Se tuli meille ennen kuin meillä oli lapsia, minun karvaiseksi vauvakseni. Onni oli, että vain muutaman kuukauden kuluttua koiran saapumisesta olin raskaana.
Hugon ego oli valt-ta-va, nykyään enää iso. Tein koiran kanssa luultavasti kaikki aloittelijan virheet, sillä olin pentukouluista huolimatta aivan liian lepsu kasvattaja. Tilanne helpottui kastroinnin ja ongelmakoirankouluttajan avulla. Kyllä, luit oikein.
Isoegoinen koira yritti ottaa johtajan paikan perheessä ja se palautettiin ravintoketjun hännille minun, mieheni ja silloin jo syntyneen esikoisen jälkeen. Kaksi viikkoa jääkautta eli koiran täydellistä huomioimattomuutta oli kamalaa, mutta välttämätöntä.
Yhteiselo alkoi löytämään uomiaan. Myönnän, että on ollut aikoja, jolloin ajattelen, ettei minulla riitä enää aikaa ja kärsivällisyyttä koiralle sen ansaitsemalla tavalla. Kolme lenkkiä joka päivä, aktivointi, ruokinta, hoito ja hellyys eivät tule itsestään, mutta tiedän sitoutuneeni koiraan noin viideksitoista vuodeksi.
Kun saimme toisen lapsen, mietin miten perheen dynamiikka muuttuu ja miten Hugo ottaa taas yhden ennustamattoman, vauhdikkaan ja mahdollisesti kovakouraisen perheenjäsenen vastaan. Pieni poikamme on kuitenkin uskomattomalla tavalla luonut suhteen Hugon kanssa. Hän osaa olla hellä ja leikkisä, mutta myös sopivasti ignooraa koiran hössötykset.
Se on Hugo, joka menee pojan syliin. Istuu ihan viereen ja kellahtaa kyljelleen. Pieni pullea käsi hakeutuu koiran pehmeälle turkille ja silittää rauhallisin, päämäärätietoisin vedoin. Niissä hetkissä on jotain taikaa, kun heillä olisi jokin oma yhteys. Pienen pojan ja koiran oma maailma, jossa ei juuri sanoja tarvita.
Kun tuttavat kyselevät, kannattaako hankkia koira, en kovinkaan usein suosittele, sillä niistä on aika paljon vaivaa. Toisaalta samalla perusteella ei kannattaisi saada lapsiakaan tai matkustaa kaukomaihin, onhan niistäkin vaivaa. Mutta sen vaivan vaakakupissa on jotain, jota ei voi rahassa tai ajassa mitata.
Ajatus siitä, että jonain päivänä tuota välillä maailman rasittavimmalta tuntuvaa koiraa ei ole, tuntuu musertavalta. Tiedän jo nyt, että meille ei tule enää toista koiraa sen jälkeen. Ei Hugon paikkaa voi kukaan täyttää.
Ei elämän tarvitse olla aina helppoa, riittää että se on merkityksellistä. Koira on siinä loistava opettaja.