Aika usein saan ihmettelyitä, miten pikkuinen koira pärjää pikkulapsiperheessä? Tai miten lapset pärjäävät pikkuisen koiran kanssa, jolla on Euroopan kokoinen ego?
Hugo-chihuahua täyttää pian jo yhdeksän. Se tuli meille ennen kuin meillä oli lapsia, minun karvaiseksi vauvakseni. Onni oli, että vain muutaman kuukauden kuluttua koiran saapumisesta olin raskaana.
Hugon ego oli valt-ta-va, nykyään enää iso. Tein koiran kanssa luultavasti kaikki aloittelijan virheet, sillä olin pentukouluista huolimatta aivan liian lepsu kasvattaja. Tilanne helpottui kastroinnin ja ongelmakoirankouluttajan avulla. Kyllä, luit oikein.
Isoegoinen koira yritti ottaa johtajan paikan perheessä ja se palautettiin ravintoketjun hännille minun, mieheni ja silloin jo syntyneen esikoisen jälkeen. Kaksi viikkoa jääkautta eli koiran täydellistä huomioimattomuutta oli kamalaa, mutta välttämätöntä.
Yhteiselo alkoi löytämään uomiaan. Myönnän, että on ollut aikoja, jolloin ajattelen, ettei minulla riitä enää aikaa ja kärsivällisyyttä koiralle sen ansaitsemalla tavalla. Kolme lenkkiä joka päivä, aktivointi, ruokinta, hoito ja hellyys eivät tule itsestään, mutta tiedän sitoutuneeni koiraan noin viideksitoista vuodeksi.
Kun saimme toisen lapsen, mietin miten perheen dynamiikka muuttuu ja miten Hugo ottaa taas yhden ennustamattoman, vauhdikkaan ja mahdollisesti kovakouraisen perheenjäsenen vastaan. Pieni poikamme on kuitenkin uskomattomalla tavalla luonut suhteen Hugon kanssa. Hän osaa olla hellä ja leikkisä, mutta myös sopivasti ignooraa koiran hössötykset.
Se on Hugo, joka menee pojan syliin. Istuu ihan viereen ja kellahtaa kyljelleen. Pieni pullea käsi hakeutuu koiran pehmeälle turkille ja silittää rauhallisin, päämäärätietoisin vedoin. Niissä hetkissä on jotain taikaa, kun heillä olisi jokin oma yhteys. Pienen pojan ja koiran oma maailma, jossa ei juuri sanoja tarvita.
Kun tuttavat kyselevät, kannattaako hankkia koira, en kovinkaan usein suosittele, sillä niistä on aika paljon vaivaa. Toisaalta samalla perusteella ei kannattaisi saada lapsiakaan tai matkustaa kaukomaihin, onhan niistäkin vaivaa. Mutta sen vaivan vaakakupissa on jotain, jota ei voi rahassa tai ajassa mitata.
Ajatus siitä, että jonain päivänä tuota välillä maailman rasittavimmalta tuntuvaa koiraa ei ole, tuntuu musertavalta. Tiedän jo nyt, että meille ei tule enää toista koiraa sen jälkeen. Ei Hugon paikkaa voi kukaan täyttää.
Ei elämän tarvitse olla aina helppoa, riittää että se on merkityksellistä. Koira on siinä loistava opettaja.
3 Kommentit
Pakko myöntää, että nuo ovat kovin tuttuja ajatuksia itsellenikin – hyvässä ja pahassa. Välillä tuntuu kauhealta ajatella, että koira olisi jollain tapaa arkea hankaloittava. Se kuitenkin määrittää meille tietyn rytmin. Ulos on pakko mennä tiettyinä aikoina, niin moni mahdollisuus ja muut menot pitää sitten unohtaa kokonaan. Eikä mitään reissuja tai poissaoloja voi suunnitella ilman hoitopaikkaa (etenkin kun se meidän tapauksessa yleensä tarkoittaa kahta edestakaista matkaa anoppilaan, jonne on reilusti yli 300km ?).
Mutta kaikki se muu. Miten sitä voikaan kiintyä tuohon karvaotukseen, joka katsellaan sulattaa kylmimmänkin sydämen. Meidänkin koira on jo 9-vuotias ja ajatus siitä, että joudumme vielä joskus siitä luopumaan saa välittömästi palan kurkkuun ja pusertaa rintaa. On niin hankala kuvitella elämää ilman koiraa – mutta samalla tavoin ajattelen kuin sinäkin, että uutta koiraa meille tuskin tulee. Ainakaan ihan heti. Se tuntuisi jotenkin väärältä tätä nykyistä koiraamme kohtaan. :/
Meille tuli lapset ensin ja koira sitten. Ihana sekarotuinen kissan kokoinen sylikoira, joka on valloittanut koko perheen sydämet. Minä ja muut perheenjäsenet käymme neljä (!) kertaa päivässä koiran kanssa ulkona. Tulen töistä ruokatunnilla pyörällä koiran kanssa lenkille. Yhtään kertaa pentuajan jälkeen en ole koiran hankkimista katunut ja kaikille suosittelen koiran hankkimista. Kannattaa vain miettiä minkä rotuisen koiran ottaa. Meidän koiramme on seurakoira ja haluaa vain miellyttää ja olla lähellä <3
Tämä postaus osui niin tämän hetken tunnelmiin ja ajatuksiin. Lapsuudenkodissani oli aina maatiaiskissoja. Vajaan kolmen viikon päästä meille tulee kaksi kissaveljestä. Olen miettinyt nyt kovasti sitä huolta ja sitovuutta, joita kissan omistaminen aiheuttaa. Toisaalta odotan poikien tuloa innoissani.
Olen kyllä sanonut ääneenkin, että jos pitäisi valita (jos päättäisin yksin asiasta), meille ei tulisi kissoja. Silloinhan sitä pääsisi helpommalla! Mutta asia on perheen yhteinen päätös – ja etenkin lapset näkevät vain asian ihanat puolet. Toki 10- ja 14-vuotiaat saavat sitoutua kissojen hoitamiseen ja tehdä oman osan osansa.
Ajatukseni ovat ristiriitaiset, ja se etenkin vastuu ja sitovuus pelottavat: juuri kun lapset ovat niin sanotusti helpossa ja ihanassa iässä, hankimme sitten kissoja. Mutta uskon vakaasti, että rakastumme korvia myöten koko perhe poikiin ja itsekin mietin syksyllä, miksemme hankkineet kissoja jo aiemmin. On myös varmasti ihana seurata, kuinka lapset muodostavat oman kiintymyssuhteen poikiin ja kuinka tärkeitä ja rakkaita niistä tulee heille.