Mistä edes aloittaisin? Jos en alusta, niin ehkä lopusta?
Kotiinlähdön hetkellä näyttelen reipasta, vaikka tunnen kuinka rintaa pikkuisen puristaa. Touhuan lapset ovesta pihalle ja teen viimeisen silmäyksen ympärilleni kuin tarkistaen, että kaikki tavarat ovat mukana. Koti näyttää niin kauniilta, siellä on varmasti hyvä olla. Kurkistan vaunuissa nukkuvaa yksivuotiasta kummityttöä, joka kasvaa aina ihan liikaa siinä välissä kuin emme näe. Halaan siskoani ja kiitän kaikesta, käytän energiani kyynelten pidättämiseen. Pääsen auton takapenkille, jossa tyttäreni kysyy: ”äiti, miksi sinä itket?”
Sinne me pölähdimme neljä päivää aikaisemmin, juuri kun pahimmat keittiöremonttipölyt oli saatu pyyhittyä. Vaikka vitsailimmekin lentokentällä Helsingissä, että pitäiskö Oslon sijaan ottaa ensimmäinen vapaa lento jonnekin etelän kuumaan kohteeseen, en ikipäivänä olisi halunnut mennä minnekään muualle.
Siskoni perhe oli muuttanut uuteen kotiinsa, jonka maisemat saivat haukkomaan henkeä. Ulkoilimme ja urheilimme Holmenkollenin jylhissä maastoissa. Juoksin hullujen norjalaisten seassa, jotka vetivät käsittämättämällä vauhdilla rullasuksillaan ja tunsin olevani ihanasti elossa. Sain melkein lonkkani sijoiltaan (henkisesti se tuntui siltä) tekemällä porrastreenin hyppyrimäen portaissa.
Kävimme museossa ja eläinpihoilla, katsoimme kuinka serkut leikkivät keskenään. Joimme yhdessä aamukahveja ja söimme päivällistä, ruokaa rakastava isäntäväki taisi taas hemmotella meidät ihan pilalle. Kun olimme illalla laittaneet pienimmät nukkumaan ja pelasimme lautapelejä, näin kuinka tyttäreni silmät loistivat. Kummitädin kanssa ei ole kuin laatuaikaa.
Auton takapenkillä kerron, että nämä ovat hyviä kyyneleitä; rakkauden, ikävän, kiitollisuuden ja haikeuden. Sen, että välissä on yli 1000 kilometriä, meri ja kokonainen Ruotsi. Eniten kaipaisin sitä, että voisin vain piipahtaa. Juoda kahvit tai käydä lenkillä, hoitaa kummityttöä tarvittaessa. Olla lähellä kun hän kasvaa. Olla lähellä.
Ja toisaalta. Tiedän että siskoni on onnellinen Oslossa, kyllä hän kaipaa myös samoja asioita. Kaikkea ei voi saada, vaikka paljon saakin.
21 Kommentit
Ihanasti kirjoitettu <3! Itse asun Ruotsissa ja sama tunne on kun palaamme perheen luota Suomesta takaisin. Nytkin kyyneleet valuu. Kaikkea ei voi saada vaikka paljon saakin.
Hei, voimia sinne kovasti <3 Ne heipat tuntuvat niin kurjilta jättää, vaikka onneksi yhteydenpitovälineitä on niin monia.
Kauniita kuvia! Mikä tuo kiva ruokapöytä on tarkemmin? Erityisesti kiinnostaa, onko pinta tammea vai saarnea ja miten se on käsitelty. Olen juuri tekemässä päätöstä oman pöydän pinnasta…
Kysyn siskoltani ja palataan!
Kiitos! ?
Hei! Täältä löytyy lisätietoja tästä pöydästä: http://www.vepsalainen.com/fi/tuotteet/ruokapoydat/skovby-106-ruokapoyta
Kaunis kirjoitus! Tiedätkö mitkä mahtavat olla ruokapöydän tuolit?
Hei, ne ovat täältä: https://www.bolia.com/en/products/02-015-11_6533361/
Kaunis kirjoitus! Muistan aina kun pienenä kävimme äidin kotona ja äitiä ja sisariaan aina itketti kun lähdimme kotiin (matkaa oli noin 400km), ihmettelin suuresti, nykyään ymmärrän paljon enemmän 🙂
Lapset tosiaan hämmentyvät itkusta, vaikka ovat toki kyyneliäni nähnyt ennenkin. Tunteellisia hetkiä nuo jäähyväiset, vaikka eivät lopullisia olekaan <3
Kaunis kirjoitus! Juuri palasimme itse kotiin Suomen lomalta! Ja kuinka minä toivoisi, että meidän läheistemme ajattelevan, että me olemme onnellisia täällä meidän kodissamme. Vaikka välillä on valtameri ja tuhansia kilometrejä. Kaikkea ei voi saada. Tottakai itsekin välillä kaipaa sitä, että voisi vain piipahtaa kylässä, mutta kuten kirjoitit kaikkea ei voi saada. Kyyneleet kuuluvat meilläkin asiaan lähdön hetkellä. Meidän tilanteessa muiden on vain vaikea onnellisia meidän puolestamme. Kirjoituksesi lukiessani salaa toivoin edes muutaman meidän läheisen olevan lukijasi, jotta silmät avautuisi siihen, että meidän perhe ei ole ainoa ulkomailla asuva suomalais perhe! Oikein ihanaa kesää sinulle!
Hei ja kiitos! Niin, täytyy kunnioittaa jokaisen omia päätöksiä elää elämää, toivon että myös te saatte sen kunnioituksen. Minulle on tärkeintä, että siskoni on onnellinen ja hän sitä todellakin on. Mutta ei se ikävää himmennä <3
Ihanaa kesää teillekin!
Ihana kirjoitus ja niin kauniit kuvat! Oli varmasti antoisa matka <3 Ihanaa kesää toivotellen! P.s. Kiitos taannoisesta hotellivinkistä. Buukkaus jo tehty:) Vinkkejä muutamaksi tunniksi kesäisessä Jyväskylässä 5-v. tytön kanssa?
Kiitos Elina! Ja kiva, että vinkki tuli tarpeeseen. Uskon että viihdytte Versossa! Hmm.. muutamaksi tunniksi viisi vuotiaan kanssa? Jos on hyvä keli ja haluaa ulkoilla, Mäkimatin perhepuisto on kiva! Se on noin kilometrin päästä ydinkeskustasta ja matkalla voi poiketa ihanissa Pienikamarissa ja Harjun paperissa. Sadesäällä kiva voisi olla Vesilinnassa sijaitseva Keski-Suomen luontomuseo. Se on ilmainen 🙂
Kiva paikka on muuten myös Toivolan vanha piha!
Kiitos kovasti! Nämä vinkit laitan muistiin! 🙂
Tuo ikävä ja haikeus, mutta samalla kiitollisuus, ovat tuttuja tunteita, kun lähdemme perheeni kanssa sukuloimasta takaisin melkein 800 kilometrin päähän omaan kotiin. Aina, kun näkee läheisiä siellä kaukana, on se yhtä juhlaa.
Tunne on niin tuttu monelle <3 800 km on kyllä pitkä matka, sitä ei ihan extempore lähdetä reissuun.
Ymmärrän hyvin tuon ikävän. Olemme juuri nyt Suomen-lomalla maailman toiselta puolelta, ja olemme nauttineet siitä, että läheiset ovat korkeintaan parin tunnin automatkan päässä – suurin osa lähempänä, niin että ilrakävelyt ja kahvittelut onnistuvat. Juuri sitä kaipaan minäkin eniten. No lisäksi tietysti kesäisiä mansikoita, ruisleipää ja irtsikoita.
Hei pakko kysyä että tiedätkö kenen maalaama tuo senkin päällä oleva ranta-aiheinen taulu? Aivan ihana!!!!
Hei! Kysäisen siskolta ja palaan asiaan!