Pysähdyin vähän miettimään.

Mistä se pieni peikko hiipii sisään kuiskimaan, että kaikki muut ovat varmasti parempia, huolellisempia ja inspiroivampia kun sinä? Se ilkkuu viikkaamattoman pyykkikasan päällä tekemättämistä kotitöistä ja kyselee, oletko muistanut urheilla ja kierrättää.

Lähtökohtaisesti kestän stressiä hyvin ja jopa nautinkin pienestä paineesta. Ammatillisesti luotan itseeni ja se auttaa usein suoriutumaan kiperistäkin tilanteista. Usein se epävarmuuden peikko hyökkääkin ihan oudoista asioita, ei useinkaan niistä, joista suorastaan kannattaisi.

Jollain on kivempi tyyli, paremmat juhlat, inspiroivampi Instagram-tili tai ainakin vähemmän voikukkia puutarhassa. Tunne ei ole kateus, vaan enemmänkin epävarmuus. Ja samaan aikaan sitä miettii, että miten tässä iässä ja elämänvaiheessa on edes aikaa pohtia tuollaisia hassuja juttuja. Mutta mieli ei ole sama asia kuin järki.

Kaikki tuntuu olevan kesken ja vaiheessa. Koko kevät on menty todellisella moniajolla; uudet työt, mökkiprojekti ja paljon oman yrityksen hommia. Kotona olen keskittynyt pitämään huushollia edes suurin piirtein kuosissa, täällä ei ole sisustettu mitään aikoihin. Nurkissa lojuu laatikoita, jotka ovat matkalla mökille, joka ei ole vielä valmis. Kohta, pian, sitte kun…!

Muutokset tuovat tullessaan lähes aina myös epävarmuutta. Olen ihminen, joka rakastaa elää kuin liikkuvassa junassa. Pitää olla projekteja, näkyjä, visioita ja tavoitteita! Kun määränpää lähestyy, alan etsimään jo seuraavaa junaa.

Kun epävarmuuden peikko tulee kutsumatta kylään, pyrin pysähtymään tunteen äärelle. Miksi ajattelen näin? Todellinen syy kun voi olla jotain ihan muuta kuin se ajatus, jossa alan itseäni vertaamaan muihin.

Tällä viikolla olen pysähtynyt muutamiin kauniisiin hetkiin, vaikka olisin tuntenut kiirettä. Oletteko huomanneet, miten puut kukkivat juuri nyt niin kauniisti! Kuinka kevyt onkaan kesävaatteissa kulkevien koululaisten askel, kun loma on jo nurkan takana. Kuinka torilla aamukahvejaan nauttivien mummojen kasvoilla näkyy elämänviisaus, kun auringonsäteet osuvat silmien uurteisiin. Ja miten mielenkiintoinen onkaan ollut lapsen viime yönä nähty uni, jota hän kertoo aivan liian pitkästi ja polveillen. Pysähdy, pysähdy juuri siihen, sanon itselleni.

Se tekee hyvää. Olla paikallaan, nähdä koko kuvan sijaan yksityiskohtia. Siinä muistaa taas, mistä elämässä on oikeasti kyse. Ei menemisestä, päämäärästä ja vauhdista, vaan niistä hetkistä joita matkallaan kokee.

Pysähdy, pysähdy juuri siihen, sanon itselleni.

Äitienpäiväkimppu olohuoneen pöydällä on pikkuisen rupsahtanut, parhaat päivänsä jo nähnyt. Ehkä vielä nypin nuutuneet pois ja vaihdan raikkaan veden, niin se saa kukoistaa vielä hetken. Kaunis se on noinkin, elämää nähneenä.

Kun epävarmuuden peikko tulee kutsumatta kylään, sille kannattaa kertoa ensimmäisenä, mikä on juuri nyt tärkeää ja oleellista. Ei elämän täydellinen hallinta, vaan siitä nauttiminen. Pikkuiset repsotukset kuuluvat vain asiaan.

Lempeyttä päivään, juuri sinulle!