Aloitin tänään uudessa työssä. Tutut rutiinit laitettiin uusiksi, työmatka muuttui ja sisäistettävien asioiden lista on melkoinen. Kipittelin sokkeloisilla käytävillä ja ihmettelin, kun IT-tuki asensi uutta tietokonetta. Sain oman työhuoneen ja monta uutta kollegaa. Istuin huuli pyöreänä ensimmäisessä asiakaspalaverissa ja kyselin pikkuisen tyhmiä. ”Joo, hän on ekaa päivää täällä töissä”.
Ai että, ihan parasta!
Edellinen työsuhteeni kesti 5,5 vuotta, sitä edeltävä nelisen vuotta (olikin määräaikainen hanke) ja sitä edeltävä lähes vuosikymmenen. Olen siis suht pitkien työsuhteiden nainen. Ja onnekaskin, sillä olen saanut tehdä mielenkiintoisia ja monipuolisia töitä hienoissa tiimeissä.
En mitenkään etsinyt uusia töitä, mutta tähdet taisivat olla kohdillaan. Yritys etsi viestinnän asiantuntijaa monipuoliseen tehtävään, jossa yhdistyi todella moni innostava asia jopa sitä radioliiketoimintaa myöten, josta olen joskus ääneenkin haaveillut.
Ja sitten hyppäsin! Pois tutusta, hyvästä työstä. Hirvittihän se vähän, mutta samaan aikaan tuntui oikelta. Joskus on vain uskallettava.
Kun sanotaan, että pitää kuunnella sydäntään, se kuulostaa helposti pehmeältä pumpulilta, hömpältä ja haaveilulta. Työ on kuitenkin iso osa elämää, joten ei ole samantekevää, kuinka aikansa käyttää. Minulla oli yksi selkeä haaveammatti jo yläkoulussa ja se oli (radio)toimittaja. Tet-harjoittelussa eräs konkari varoitteli minua, miten kamalan vaikeaa olisi päästä yliopistoon lukemaan viestintää. ”Siellä pitää olla terävä lukupää. ” Takkuisilla matematiikan opinnollani mietin, että ei mitään asiaa. Olen juuri se tyyppi, joka meni lukioon, jotta saisin kolme vuotta lisää aikaa miettiä, mikä minusta tulee isona.
Otin arvostamani toimittajakonkarin sanat absoluuttisena totena, enkä enää edes kuvitellut pääseväni sisään viestinnän laitokselle. Ylioppilastodistuskin sen kertoi, olin joko hyvä tai huono; matematiikassa ja ruotsissa surkea, äidinkielessä ja monissa reaaliaineissa hyvä. Mutta en sellainen terävä lukupää, jolla olisi päästy unelmien opintoihin.
Olisipa joku kertonut 19 -vuotiaalle minulle, että kyllä sinne unelmien opintoihin voi päästä, esimerkiksi tekemällä hommia. Tai sanonut, että haaveilemallesi polulle on monta reittiä, etsi omasi! Tai lausunut vaikka muutaman kannustavan sanan sen sijaan, että olisi korostanut kuinka vaikeaa kaikki varmasti tulee olemaan, ihan mahdotonta melkein. Tai vaikka ollut hiljaa, jos ei ole mitään motivoivaa sanottavaa.
En koskaan tehnyt siitä isoa numeroa, että en hakenut yliopistoon. Ammattikorkeakoulusta löytyi omalta tuntuva linja silloin markkinoinnin huippuyksiköksi nimetystä Tiimiakatemiasta ja nautin todella paljon tiimijohtamisesta, projektioppimisesta ja yrittäjyydesta sen kaikkine puolineen. Jo opintojen loppuvaihessa pääsin lukioihin vetämään yrittäjyyskursseja ja luomaan siipiä omaa tietään etsiville nuorille.
Pidin huolta, että nostin ja kannustin. Enkä sanonut koskaan, että joku olisi vaikeaa saati mahdotonta.
Intohimot, vahvuudet ja oma polku; ne ovat varmasti asioita, joita jokainen pohtii. Miten haluaa käyttää viikossa keskimäärin 40 tuntia? Miltä työ tuntuu? Kenen kanssa sitä tekee? Mikä on työn merkitys henkilökohtaisesti, entä isossa kuvassa? Nautinko siitä mitä teen? Olenko hyvä, saanko kehittyä? Saanko palautetta, yhtä lailla rakentavaa ja kannustavaa? Uskooko joku minuun ja pitää panostani tärkeänä? Minne olen matkalla?
Nyt olen 38-vuotias ja varmasti parhaat työvuoteni ovat vasta tulossa. Perhe on koossa ja vaativimmat pikkulapsivuodet takanapäin. Jokainen vuosi on tuonut lisää varmuutta paitsi ammatillisesti, myös siinä kuka itse olen. En jaksa stressata pienistä asioista tai takertua lillukanvarsiin, sillä on aina muutakin pohdittavaa. On hyvä olla omissa nahoissaan ja se näkyy myös siinä, mitä tekee työssä. Ymmärrän, että ei todellakaan osaa kaikkea ja siksi arvostan toimivaa tiimityötä.
Tärkeimpänä tajuan, että aika usein riittää, että tekee käytettävissä olevassa ajassa ja olemassa olevilla resursseilla parhaansa.
Tänään aloitin viestinnän asiantuntijana. Tehtävässä, johon voisi äkkiseltään luulla tarvittavan viestinnän tutkinnon yliopistosta. Itse asiassa se, mitä ja miten olen asioita työelämässä tehnyt olivatkin ratkaisevampia asioita kuin koulutus, joka itse asiassa ohitettiin aika pienenä seikkana rekryssä.
Enkä todellakaan väheksy yliopistokoulutusta, vaan arvostan valtavan paljon akateemista ajattelua ja osaamista, mutta haluan sanoa, että se ei ole kaikki kaikessa. Haaveilen kyllä itsekin jatko-opinnoista, kenties kun lapset vähän kasvavat. En kenenkään muun vuoksi, kun itseni.
Monet asiat myös johdattavat eteenpäin. Oma blogini, kaikessa hömppäisyydessään, on ollut yksi suunnannäyttäjä markkinoinnin ja viestinnän maailmassa. Ei siis kannata aliarvioida aktiivisuutta sellaisillakaan elämän osa-alueilla, joista ei välttämättä heti ja suoraan pysty vetämään yhtäläisyysmerkkejä työelämään. Kun tekee asioita, joihin kokee vetoa ja intohimoa, ne kuljettavat eteenpäin ja rakentaa kultaakin arvokkaampaa verkostoa.
Tässä sitä ollaan, innostuneena, uteliaana ja kiitollisena uuden alun äärellä. Teimme pienen esittelyvideonkin, joten jos kovasti kiinnostaa, mikä tämä uusi firma ja pesti on, täältä se löytyy.
Millainen polku sinulla on ollut nykyiseen työhön? Onko oma tie löytynyt vai vieläkö etsit sitä omaa juttua?