”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan.”
Tuon legendaarisen lausahduksen sanoi Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeleine Albright vuonna 2004. Itse muotoilen usein asiani pehmeämmin, mutta mielelläni kyllä komppaan rouvan ajatusta. Toki lähtökohta on se, että kaikkien tulisi auttaa toisiaan, mutta silti, kyllä me naiset voisimme pitää erityisesti yhtä.
Tänäkin syksynä olen törmännyt tilanteeseen, jossa pieni auttava käsi – oikeasti minuutin homma – olisi olisi ollut minulle todella merkityksellinen. Kyse oli asiasta, joka kosketti meitä molempia, mutta nainen sanoi: tämä ei kuuluu työhöni. Ensin olin häkeltynyt, sen jälkeen minua hävetti todella paljon, että edes kysyin.
Vasta jälkeenpäin alkoi ärsyttämään.
Okei, ei kuulunut työhön, eikä siitä erikseen makseta, mutta mikä arvo on sillä, että saa auttaa? Voi tehdä pienen teon, joka tulee varmasti moninkertaisena takaisin, sillä sellaista se elämä on. Ne jotka auttavat, tulevat myös useimmin autetuiksi. Eikä tämä ole peliä, jossa lasketaan pisteitä.
Varmaa on myös se, että tylyn torjumisen jälkeen ei kysytä toiste. Ei apua, eikä juuri mitään muutakaan.
Jäin miettimään syitä, miksi hän ei halunnut auttaa, vaikka se ei olisi vaatinut häneltä niin vähän. Enemmänkin henkisen tuen yhteiselle asiallemme. Usein sanotaan, että kateus on auttamisen pahin vihollinen. Ei haluta nostaa enää yhtään enempää toista, sillä hänellä on jo jotain, mitä haluaisit.
Tässä tilanteessa tuskin oli kyseessä tästä. Sitä paitsi kateus pitäisi valjastaa enemmän voimavaraksi, eikä sisältä nakertavaksi loiseksi, joka nitistää itsetuntoa ja vie turhaa energiaa.
Voi elämä, miten monelle naiselle olen juuri nytkin avoimesti kateellinen, sen verran taitavaa, lahjasta ja kaunista sakkia on ympärillä. Mutta onneksi sitä yleensä (jo tässä iässä) hahmottaa, että heidän menestyksensä ei ole minulta pois.
Aina ei ole ollut näin ja tiedän, miltä korventava kateus tuntuu.
Vauvakuumeissani ja lapsettomana kärsin pahimmat kateuden tunteet. Joka ikinen positiivinen raskaustesti ja syntynyt vauvanpallero olivat pois maailman suuresta vauvavarastosta, jonka kiintiön pienentyessä omat mahdollisuudet onnistua heikkenivät. Mitä läheisempi tai rakkaampi sai ne ihanimmat uutiset, sen pahemmalta se tuntui.
En halunnut ajatella niin. Halusin iloita muiden puolesta, mutta en pystynyt. Ja silloinkin minulla oli rinnalla ystäviä – naisia -, jotka kannattelivat minua. Antoivat tilaa, tulivat lähelle, sanoivat että tämä on ihan paskaa. Sillä jonkun piti jakaa sekin tunne, jotta olo keveni.
Se on ystävyyttä, kun jaksaa toista silloinkin, kun ei edes itse jaksa itseään. Ja se on ystävyyttä, että siitä ei tullut minkäänlaista kiitollisuuden velkaa, vaan kasvanutta luottamusta ja raudanluja ajatus siitä, että myös minä haluan kannatella heitä.
Se on avunantoa, kun auttaa vaikka ei ole velvollisuus. Se voi olla kauniita sanoa, kannustusta eteenpäin tai oman osaamisen tai tiedon jakamista. Pieniä tai isompia tekoja, jotka eivät juuri nyt hyödytä sinua, mutta teet silti.
Uskon aidosti siihen, että jakamalla lisääntyy sekä ilo ja tieto. Naisen euro on edelleen 80 senttiä ja noin 70 prosenttia johtotehtävissä työskentevistä on miehiä. Tämä ero ei tule koskaan tasoittumaan, ellemme me tee sitä yhdessä.
Tämä on yhteiskunnallista ja samaan aikaan ihan älyttömän henkilökohtaista. Auta, suosittele ja kannusta ympärillä olevia naisia, sillä ainoa varma seuraus on, että saat kivan ihmisen maineen. Lisäksi riski siihen, että myös sinä saat apua tarvittaessa, kohoaa merkittävästi.
”Ole ystävällinen aina, kun mahdollista. Se on aina mahdollista.”
-Dalai Lama-
Tämä postaus syntyi kahden upean
yrittäjänaisen avulla, kiitos:
kuvista: Maru / Marulla-blogi
merinovillatakista: Liisa / Ommellinen