”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan.”
Tuon legendaarisen lausahduksen sanoi Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeleine Albright vuonna 2004. Itse muotoilen usein asiani pehmeämmin, mutta mielelläni kyllä komppaan rouvan ajatusta. Toki lähtökohta on se, että kaikkien tulisi auttaa toisiaan, mutta silti, kyllä me naiset voisimme pitää erityisesti yhtä.
Tänäkin syksynä olen törmännyt tilanteeseen, jossa pieni auttava käsi – oikeasti minuutin homma – olisi olisi ollut minulle todella merkityksellinen. Kyse oli asiasta, joka kosketti meitä molempia, mutta nainen sanoi: tämä ei kuuluu työhöni. Ensin olin häkeltynyt, sen jälkeen minua hävetti todella paljon, että edes kysyin.
Vasta jälkeenpäin alkoi ärsyttämään.
Okei, ei kuulunut työhön, eikä siitä erikseen makseta, mutta mikä arvo on sillä, että saa auttaa? Voi tehdä pienen teon, joka tulee varmasti moninkertaisena takaisin, sillä sellaista se elämä on. Ne jotka auttavat, tulevat myös useimmin autetuiksi. Eikä tämä ole peliä, jossa lasketaan pisteitä.
Varmaa on myös se, että tylyn torjumisen jälkeen ei kysytä toiste. Ei apua, eikä juuri mitään muutakaan.
Jäin miettimään syitä, miksi hän ei halunnut auttaa, vaikka se ei olisi vaatinut häneltä niin vähän. Enemmänkin henkisen tuen yhteiselle asiallemme. Usein sanotaan, että kateus on auttamisen pahin vihollinen. Ei haluta nostaa enää yhtään enempää toista, sillä hänellä on jo jotain, mitä haluaisit.
Tässä tilanteessa tuskin oli kyseessä tästä. Sitä paitsi kateus pitäisi valjastaa enemmän voimavaraksi, eikä sisältä nakertavaksi loiseksi, joka nitistää itsetuntoa ja vie turhaa energiaa.
Voi elämä, miten monelle naiselle olen juuri nytkin avoimesti kateellinen, sen verran taitavaa, lahjasta ja kaunista sakkia on ympärillä. Mutta onneksi sitä yleensä (jo tässä iässä) hahmottaa, että heidän menestyksensä ei ole minulta pois.
Aina ei ole ollut näin ja tiedän, miltä korventava kateus tuntuu.
Vauvakuumeissani ja lapsettomana kärsin pahimmat kateuden tunteet. Joka ikinen positiivinen raskaustesti ja syntynyt vauvanpallero olivat pois maailman suuresta vauvavarastosta, jonka kiintiön pienentyessä omat mahdollisuudet onnistua heikkenivät. Mitä läheisempi tai rakkaampi sai ne ihanimmat uutiset, sen pahemmalta se tuntui.
En halunnut ajatella niin. Halusin iloita muiden puolesta, mutta en pystynyt. Ja silloinkin minulla oli rinnalla ystäviä – naisia -, jotka kannattelivat minua. Antoivat tilaa, tulivat lähelle, sanoivat että tämä on ihan paskaa. Sillä jonkun piti jakaa sekin tunne, jotta olo keveni.
Se on ystävyyttä, kun jaksaa toista silloinkin, kun ei edes itse jaksa itseään. Ja se on ystävyyttä, että siitä ei tullut minkäänlaista kiitollisuuden velkaa, vaan kasvanutta luottamusta ja raudanluja ajatus siitä, että myös minä haluan kannatella heitä.
Se on avunantoa, kun auttaa vaikka ei ole velvollisuus. Se voi olla kauniita sanoa, kannustusta eteenpäin tai oman osaamisen tai tiedon jakamista. Pieniä tai isompia tekoja, jotka eivät juuri nyt hyödytä sinua, mutta teet silti.
Uskon aidosti siihen, että jakamalla lisääntyy sekä ilo ja tieto. Naisen euro on edelleen 80 senttiä ja noin 70 prosenttia johtotehtävissä työskentevistä on miehiä. Tämä ero ei tule koskaan tasoittumaan, ellemme me tee sitä yhdessä.
Tämä on yhteiskunnallista ja samaan aikaan ihan älyttömän henkilökohtaista. Auta, suosittele ja kannusta ympärillä olevia naisia, sillä ainoa varma seuraus on, että saat kivan ihmisen maineen. Lisäksi riski siihen, että myös sinä saat apua tarvittaessa, kohoaa merkittävästi.
”Ole ystävällinen aina, kun mahdollista. Se on aina mahdollista.”
-Dalai Lama-
Tämä postaus syntyi kahden upean
yrittäjänaisen avulla, kiitos:
kuvista: Maru / Marulla-blogi
merinovillatakista: Liisa / Ommellinen
34 Kommentit
Kiitos Kerttu ihanasta tekstistä,jonka jaan mielelläni myös omalle FB-sivuille
Suurkiitos Kirsi <3
Ihana Kerttu. <3 Niin totta koko teksti.
Kiitos myös avustasi viime viikolla. Sinulta uskaltaa aina kysyä, ei tarvitse pelätä että tulisi kommenttia ettei kuulu tehtävänkuvaan tai kiinnosta muuten vaan. Olen iloinen että olen saanut sinuun tutustua.
Ihana Liina, kiitos! Tunne on molemmin puolinen <3
Loistava postaus jälleen kerran! Fiksuja sanoja.
Kiitos Viivi <3
Viisaita sanoja! Toisen auttaminen ja tsemppaaminen ei ole itseltä pois vaan päon vastoin tuo itsellekin hyvää mieltä ja iloa! Ihanan utuiset kuvat!
Samaa mieltä! <3 Kiitos Minnea!
Hienosti kirjoitit! Tänään tunsin todella järkyttävästi, kun tyttäreni taloyhtiön pienellä pihalla pienet pienet tytöt laskivat mäkeä pikkuruisesta tönkyrästä. Siihen tuli talos asukas kuvaamaan kamerakännykällä lapsia, että saaa dokumenttia ja sanoi kylmästi, että pihalla ei saa laskea. Äidit olivat siinä myös ja minä istuin autossa, näin tilanteen. Tunteeton ihminen ja miten mielipahan saakin aikaiseksi ja lapset pelkäävät olla pihalla. Voikin ihmismieli olla näin järkyttävä.
Meitä riittää valitettavasti tosi moneen junaan :/ Joskus sitä tyrmistyy ihmisten ajattelemattomasta käytöksestä. Kun olisi aina antaa toiselle se pieni hetki, jossa asettuu vastapuolen saappaisiin.
Kiitos Aikku <3
Juuri näin! Sattumalta kävin ihan vasta keskustelun, jossa kummastelimme syvästi, kateusko saa naisen olemaan naiselle susi. Inhimillinen, kaikkia koskettava tunne, mutta sen kanavoimista totisesti täytyisi harjoitella, jos se ilmenee huonona käytöksenä. Yhdessä olemme aina enemmän, puit jälleen kerran loistavasti sanoiksi tärkeän aiheen! <3
Kiitos Jenni <3 Syinä on useimmiten kateus tai kyvyttömyys asettua toisen asemaan. "Oma napa"-ajattelu on niin yleistä ja siinä kulminoituu se, että toisen hyvä olisi itseltä pois.
Hei, osuit naulan kantaan postauksessasi. Tähän törmää valitettavan usein, että ei kuulu toimen kuvaani tai että ei osata iloita toisen puolesta. Kiitos kivasta blogistasi.
Kiitos Marja ja ihanaa, kun jätit kommentin 🙂
asiaa Kerttu! Meidän naisten tulee auttaa toisiamme, nostaa toisiamme ja kehua toisiamme. Kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta.
Kiitos Kati! Kyllä, henkinen tuki ei edes usein vaadi kun pari kaunista sanaa 🙂
Kiitos Kerttu hienosta tekstistä! Kosketti erityisesti lapsettomuus-aihe. Toista lasta jouduimme pitkään odottamaan, joten kuvaamasi tunteet ovat minulle erityisen tuttuja.
Löysin blogisin loppu kesästä ja kahlasin kaikki postaukset läpi. Samoin kaikki podcastit olen kuunnellut. Sinulla on ihanan rento, mutta päämäärätietoinen ote elämään. Fanitan sinua!
Toivon lisää podcasteja sekä kepeitä ja väkeviä blogitekstejä. Nyt äitiyslomalla on aikaa seurailla blogeja ja somea.
Kiitos kommentista Tiina <3 Ihan häkellyn noin kauniista sanoista. Ihana kuulla, että viihdyt blogini ja podcastini parissa.
Olen myös tosi onnellinen, että haaveenne toisesta lapsesta kävi toteen <3
Todella hyvä teksti! Paras jonka olen lukenut pitkään aikaan.
Suurkiitos Miia! <3
Olipa hyvä teksti!
Tunnistan itse, että suuren väsymyksen ja työssäni kokeman eriarvoisuudentunteen vuoksi olin itse vähällä muuttua kuvailemasi naisen kaltaiseksi työtoveriksi. Isompiin tehtäväpyyntöihin taisin joskus kommentoida, että ”Tämä ei taida kuulua työnkuvaani”. Varsinaisiin avunpyyntöihin en onneksi näin sanonut.
Onneksi huomasin ajoissa suunnan, jota kohti olin menossa. Keräsin voimia, aloin olla armeliaampi muille ja itselleni, ja lopulta pitkän harkinnan tuloksena olen vaihtamassa työpaikkaa. Kiitän onneani siitä, että ympärilläni on ollut riittävän monta ihanaa työkaveria, joilla myös itsellä on samankaltaisia tunteita organisaatiossamme. Heiltä sain korvaamatonta tukea väsymyksen hetkellä.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että ihmisen pitäisi aina pyrkiä ymmärtäväisyyteen ja ystävällisyyteen. Tiedostan kuitenkin – niin kamalaa kuin se onkin – että joskus väsymys tekee meistä tahtomattamme tylyjä. Olisimmepa aina kykeneviä toimimaan ihanteidemme mukaan. <3
Kiitos Pauliina <3
Uskon, että tilanteessasi ja tässä kokemassani torjumisessa oli kyse ihan eri asiasta, sillä juuri väsymys ja uupuminen ovat inhimillisiä asioita, kun taas itse sain vain tylyt "pakit", koska toinen ei nähnyt suoraa hyötyä pienestä avusta, joka olisi ollut minulle merkityksellinen siinä tilanteessa.
Liika kiltteys ei ole myöskään hyväksi, eikä pitäisi unohtaa itseään muiden auttamisen alle. Ihanaa, että olet saanut apua ja tukea, tilanne on varmasi ollut haastava.
Voimia ja iloa loppusyksyyn!
Täysi komppaus tälle tekstille, Kerttu! Olemme 100 % samaa mieltä – ja yritämme tietenkin itse toteuttaa periaatetta ”voimauttamalla” kehitysmaiden naisia. Mutta arkielämässäkin ystävällisyydellä ja avunannolla pääsee pitkälle.
Kiitos Milla <3 Teette kyllä todella hienoa työtä kehitysmaissa!
Itsekin lapsettomuudesta kärsineenä (ja olen jo aiempien tekstiesi perusteella aavistanut että teillekin lapset ovat tulleet lahjoina ei hankittuna) ymmärrän ja hyväksynkin sen kateuden/katkeruuden/vihan tunteen kun vierellä kaikki Ilmoittelevat raskauksista ja itseä onni ei näytä suosivan. Sille kun ei mahda mitään ja mielestäni vain toinen saman asian kanssa kamppaillut voi ymmärtää ja hyväksyä sen tunteen. Ihanaa että teille on suotu kaksikin maailman parasta lahjaa!
Kiitos Maiju! Voin kompata tekstiäsi ja kyllähän siinä on valtava ristiriita sen kanssa, miten tuntee ja miten HALUAISI tuntea. Ja se vasta repivää onkin.
Ymmärsin, että myös te olette sen suurimman lahjan saaneet, ihanaa <3
Kovasti pohtinut samaa aihetta, mutta sikäli sitä kautta, että minulla auttaminen tulee liiankin luontaisesti. Olen yrittänyt opetella etten auta kuin silloin, kun kysytään apua. Lähtökohtani ovat hyvät ja lempeät, mutta kaikki eivät pidä siitä, että autetaan 🙂 Olen myös samaa mieltä, että juurikin naisten tulisi pitää enemmän yhtä ja iloita toisten menestyksestä ja onnesta. Eihän se ole minulta eikä keneltäkään muultakaan pois, päinvastoin. Koen, että onnellisen ihmisen kanssa on helpompi työskennellä, kun elämä on tasapainossa ja kenties voin taas sitä kautta oppia itsekin jotain. Tosin, jos koet itse olevasi kateuden, kaunan tai epäsovun kohteena, yleensä se kertoo enemmänkin siitä toisesta henkilöstä ja hänen puutteistaan elämässään kuin itsestäsi.
Hei AnnMari! Viisaita sanoja sinulla. Ja totta, toiset ovat auliimpia auttamaan luonnostaan, joskus apu saatetaan ottaa jopa tuppautumisena. Usein meillä on myös korkea kynnys avun pyytämiseen, joten silloin kun aidosti pyydetään, soisi apua myös saavan <3
Niin hyvä postaus ja miten tärkeä aihe! Pysähdyin, samaistuin, liikutuinkin. Sä oot todella taitava kirjoittaja!
Voi kiitos Pauliina <3
Moikka! Olen seurannut blogiasi alusta saakka ja nyt urkenen kommentoimaan ekaa kertaa. Tekstisi on asiaa! Tykkään ylipäätäsi tyylistäsi niin sisutelun kuin kirjoittelunkin suhteen. Jatka samaa rataa!
Mitä tähän kirjoitukseen tuli, tunsin piston sydämessäni. En sen takia, etten auttaisi muita. Teen sitä usein ajatuksena, kun autat muita/teet hyvää, saat sitä myös itse. Nyt olen huomannut, että olen usein se, jonka ystävällistä auttamista käytetään hyväksi. Itse pientä apua pyydettäessä, sitä saa harvoin takaisin, ainakaan työmaailmassa. Olen ollut liian sinisilmäinen.
Hei Sanna, ihana kun nyt jätit kommentin! Tämä kommenttisi herätti paljon ajatuksia, joihin voisin palata ihan omassa postauksessa. Ehkä erottelisin tässä konkreettisen avun ja henkisen tuen, jälkimmäinen on sitä, jota naisten pitäisi tarjota toinen toiselleen. Toki myös konkreettista apua, mutta ei kenenkään jaksamisen kustannuksella. Tullaan siihen, että hyväntahtoisuus menee liiaksi kiltteydeksi ja sinisilmäisyydeksi, jolloin parhaatkin tarkoitusperät kärsivät.
Palataan tähän vielä <3 Ihanaa viikonloppua!
Kiitos, kun kirjoitit tästä Kerttu! Aihe on ehdottomasti ajattelemisen ja keskustelemisen arvoinen. Olen kanssasi ihan samalla aaltopituudella. Kaikista kipeimmissä asioissa on välillä mahdottoman vaikea olla tuntematta katkeruutta ja kateutta, vaikka kuinka haluaisi olla ihmisenä jalompi. Se on inhimillistä ja elämään kuuluvaa. Uskon siihen, että kun katkeruuden ja kateuden tunnistaa itsessään ja myöntää ääneen, tunteesta ei tule samanlaista peikkoa. Kaikista surullisin ajatus on se, että katkeruus ei pelkästään käy rytinällä kylässä, vaan jää vaivihkaiseksi elämänmittaiseksi seuralaiseksi.
Lapsettomuustilanne on ehkä kaikista hankalin, josta minullakin on omakohtaisia ja ystävienkeskeisiä kokemuksia. Siinä tilanteessa tuntuu, että jokainen pyöreä vatsa todellakin on maailman vauvakiintiöstä pois, mutta ei muuten ole helppo rooli sekään saada lopulta vauva ja joutua tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa. Sekin tuntuu pahalta, ettei voi olla varma, iloitsevatko ihmiset oikeasti kauan toivotusta perheenlisäyksestäsi vai aiheutatko läheisissäsi katkeruutta.
Vilpittömyyttä, auttamista ja vastavuoroisuutta olen muuten miettinyt paljon viime aikoina myös ammatillisesti. Huomasitko Ping-ryhmässä keskustelun tästä artikkelista?
http://www.marmai.fi/blogit/vierasblogi/kasi-pystyyn-virheen-merkiksi-oletko-sinakin-tehnyt-taman-mokan-vaikuttajamarkkinoinnissa-6680986
Esimerkki artikkelissa on toki vähän kaukaa haettu, mutta ajatus kirjoituksen taustalla on erinomainen ja ajankohtainen. Vaikuttajamarkkinoinnissa on minusta tälllä hetkellä vähän sellainen ilmapiiri, että ihan kaikesta pitäisi saada maksimaalinen hyöty, kuvankäyttövirheistä uhataan samantien oikeustoimilla ja niin edelleen. Minut artikkeli keskusteluineen pysäytti ajattelemaan, että menestymiseen on toinenkin tie. Kaikki tapaamiset, kontaktit ja kuvaoikeudet eivät ole suoraan laskutettavissa, mutta niistä voi poikia ajan kanssa jotain erittäin arvokasta. Kivan ihmisen ja yhteistyökumppanin maine – siinä on minusta tavoiteltavaa ilman, että mukavuus on minkäänlainen vastakohta ammatilliselle omanarvontunnolle. 🙂
Kiitos Laura ja anteeksi kamalan myöhäinen vastaus! Tuo artikkeli herätti minussakin ajatuksia ja komppaan sinua, pitää hakea missä on kohtuullisuuden raja. Milloin on ok auttaa pyyteettömästi ja koska taas pitää pitää puolensa. Sillä toisen hyväntahtoisuuden hyväksikäyttäjiä valittavasti on ja monet ovat hyvinkin varpaillaan. Tuo kivan ihmisen maine on minusta hyvin tavoiteltava, ei vain maksimaalinen hyöty juuri nyt, vaan hyvä balanssi pitkällä tähtäimellä 🙂