He-heei, hän sanoi ja vilkutti iloisesti ovella reppu selässään. Hei hei, kulta, hauskaa päiväkotipäivää, vastasin. Ensimmäisen päiväkotikuskaus vuoro sai isi, joka on äitiä näissä hommissa reippaampi. Painan oven kiinni ja tunnen satakiloisen kivenlohkareen painon rintani päällä. Juon kahvia ja itkeskelen vähän, kotona ei ole ketään.
Outo hiljaisuus, joka haluaa alleviivata sitä, että elämä on muuttunut. Pitäisi olla jo töissä, mutta kyyneliltä ei voi meikata. Otan kupin kahvia, avaan tietokoneen ja mietin, että tästäkin selvitään. Uusi arki on iloinen asia ja olemme onnekkaita, että poikanen voi tehdä lyhyttä viikkoa hoidossa ja alkuun pidetään päivätkin lyhyinä. Voin tehdä töitä työajalla ja olla kaiken muun ajan sataprosenttisesti äiti. Kun on syksyn tehnyt töitä kaikki päiväuniajat, illat ja miehen vapaapäivät, tämä on kaikille hyvä muutos. Poika pärjää ja eiköhän äitikin sopeudu <3
Kahvikuppi on tyhjä ja hiljaisuus alkaa hivellä korvia. Pikkuisen ripsaria ja menoksi. Tervetuloa marraskuu!