Innostu kuin pikkulapsi

Aika monessa asiassa voisimme ottaa mallia pieniltä lapsilta. Heillä kun ei ole huolta huomisesta, ilo näytetään spontaanisti ja tarkat silmät huomaavat pienetkin asiat. Eilen satoi ensilumi, ei kovin paljoa, mutta sen verran, että maa sai valkean peitteen. Asioille lähtiessämme puolitoistavuotiaani seisoi talon edessä ja katsoi taivaalta putoavia hiutaleita hymyillen.

”Se on lunta”, kerroin ja katsoin itsekin ympärilleni kuin suurtakin ihmettä.

Hänen katseensa ei heti unohdu, niin täynnä se oli iloa, intoa ja ihmetystä. Illalla talon hiljennyttyä katsoin ikkunasta muuttunutta maisemaa. Ensi viikolla alkaa meidän perheessä uusi arki, kun pienin ihmettelijä aloittaa päiväkodin. Omatkin tunnelmat ovat kuin lapsella, joka näkee ensilumen.

Talven kerrotaan usein yllättävän autoilijan,  mutta nyt voisi sanoa ajankulun yllättäneen äidin. Olo on todella haikea, tulen kaipaamaan kotona vietettyjä päiviä niin paljon. Samaan aikaan innostunut, että pääsen tekemään töitä, joita rakastan. Ja huolestunut, meneehän kaikki hyvin? Toiveikaskin olen, lapseni pääsee hyvään hoitoon, saa ystäviä ja uudenlaisia kokemuksia. Ennen kaikkea olen kiitollinen.

Niin kuin ensilumi tuo valoa pimenevään syksyyn, uskon, että myös arjen uusien rutiinien tekevän samaa. Uuden äärellä palautan mieleeni sen katseen ja muistutan itselleni, että aikuinenkin voi innostua kuin pikkulapsi.

Vaikka ensilumi sulaa pois, ei kukaan voi viedä minulta pois kotona vietettyjen päivien hetkiä. Ja kohta meillä on vain enemmän ihmeteltäviä asioita, sekä minulla että pojalla.