Sunnuntai ja lapsi nukkuu päiväunia. Aika tuntuu hidastuneen. Sytytän kynttilät, laitan kahvin tippumaan ja istun hetkiseksi alas.  Astelen terassille, jonka lasit höyristyvät sisältä tulevan lämpimän ilman ansiosta. Koristearonia-aita on pudottanut lehtensä ja näyttää alastomalta. Tänä kesänä piha oli jo ihanasti pensasaidan suojassa.

Syksy ja sunnuntai, yhdessä ihania, mutta miksi näihin hetkiin liittyy ripaus haikeutta; yhden ajanjakson päättymisen tunnelmaa. Sosiaalisessa mediassa törmää ensilumikuviin ja tekee mieli huutaa, että ei nyt sentään vielä! Juuri olen päästänyt kesästä irti, nytkö pitäisi jo syksystäkin?

Ajatukset pörräävät, en meinannut saada eilen untakaan. Kaikki on ihan hyvin, mutta tähän vuodenaikaan minuun iskee helposti levottomuus. Mietin kaikkia niitä asioita, joita olisin voinut tehdä. Juoksemattomia lenkkejä, lukemattomia kirjoja ja keskusteluita, joita ei ehditä koskaan käymään. Ikävöin lapsuudenystäviä ja harmittelen perjantaisia juhlia, jotka jäivät välistä. Tekemättömiä töitä miettisin vasta huomenna.

Paperinen, perinteinen, painomusteelta tuoksuva Helsingin Sanomat tuntuu vähän juhlalliselta. Ajassa, jossa kirjat jäävät liian usein lukematta pidän kiinni tiukasti sanomalehdistä. Selaan uutisia ja uppoudun syväluotaaviin reportaaseihin, näitä rakastan Hesarissa!

Nostan hattua Paula Vesalaa #metoo – kampanjan hengessä puolustavalle Tuntematon sotilas-työryhmälle ja mietin, että tästäkin olisi voinut jotain sanoa. Ehkä olen liian syvällä väljähtyneeksi syytetyssä blogiskenessä, jossa asu- ja kotikuvat tarjoavat kepeää kertakäyttöviihdettä, mutta jättävät tunteettomaksi.  Molemmat ovat olleet tämän viikon puhuttavia aiheita somessa.

Upea juttu, että Vesalan roolityö ja näyttelijänsuoritus saa ansaitsemaansa kunniaa. Kaija Koo sanoi perjantaisessa Vain elämää-jaksossa, miten tähtiartisteista jokainen haluaa kuulla se, että olet tosi hyvä! Siis kansan ihailemat, laajaa suosiota ja fanitusta osakseen saavat ihmisetkin janoavat kannustusta ja tunnustusta ihan niin kuin me kaikki muutkin. Voi kun muistaisi useammin kehua ja kiittää!

Tälläkin viikolla useampi bloggaaja on ilahduttanut minua omalla tyylillään; Muoti mielessä-blogin Anne toteutti unelmansa ja hyppäsi täysipäiväiseksi bloggaajaksi. Oblik-blogin Jutta suunnitteli minulle käyntikortit ja kirjoitti hyvän postauksen siitä, miksi muiden koteja pitää arvostella somessa niin kriittisesti. Melinan kanssa meillä 0li hauska syyslomareissu ja Tiiu ihastuttaa visuaalisella tyylillään ja rehellisyydellään, sillä esteetikolla saattaa mennä kauneus käytännöllisyyden ohi. Maru puolusti lasten oikeutta osallistua kodin sisustamiseen ja Suvin kanssa maku menee taas ihan yksiin, sillä haaveilin samoissa verhoista kun hän. Sanna otti napakasti kantaa designkopioita vastaan.

Inspiroivaa ja viihdyttävää, eikä yhtään väljähtynyttä!

Kahvi höyryää ja kääriydyn tiukemmin unelmanpehmeään Balmuirin kidmohair-vilttiin, jonka sain kiitoksena podcastista. Terassilämmitin tekee parhaansa pitääkseen tilaa lämpimänä ja tiedän, että nämä olivat viimeiset terassikahvit. Yhden aikakauden loppu, ajattelen dramaattisesti.  Mutta samalla uuden alku.

Uudesta viikosta tulee juuri niin inspiroiva, kun itse tekee!