Katsotko koskaan ihaillen ihmisiä, joilta näyttää luonnistuvan kaikki? Heillä on ehkä vähän enemmän tunteja kellossa kuin meillä muilla? Tukevammat verkostot tai pokkaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen niin, että se oma itse ei unohdu? Tyypit, joilla ei ole lohkeilleita kynsilakkoja, kadonneita papereita tai unohtuneita työasioita.
Ainakaikkijärjestyksessä-tyypit. Kuinka he sen tekevät?
Luulen, että olen pikkuhiljaa ratkaisemassa tätä arvoitusta.
He tietävät, että kun ruuhkavuosien korttitalo alkaa kiireessä huojumaan, on parempi vain istua hetkeksi alas. Hengittää hetki, vaikka tekisi mieli vain säntäillä asioiden perässä.
Kun he heräävät aamuyöllä, eivätkä saakaan enää unta, he purkavat ajatukset paperille tai kännykänmuistiin. Niihin aamuyön muistilistoihin kirjataan pienet pirulaiset, jotka pitävät aivoja juoksutilassa silloin, kun pitäisi levätä.
Järkevännäköinen to do-lista syntyy, kun malttaa malttaa. Kiiressä sählääminen saa aikaan lisää kiirettä, turhautumista, vahinkoja ja unohduksia. Sanoja, joita ei oikeasti tarkoita, mutta koska ei ole ehtinyt syödä tai osannut nukkua, saattaa suupielestä lipsahtaa kummallisia asioita. Näillä täydellisillä tyypeillä taitaa olla aina pähkinöitä taskussa ja tasainen verensokeri.
Mitä kiireisempi olet, sen enemmän pitää varata aikaa suunnittelulle. Siitä kun lipsuu, lipsuu kaikesta muustakin. Huono paikka koettaa voittaa aikaa, olen testannut.
Älä hättäile, istu mättäälle.
Vaikka kuinka multitaskaisi, eivät asiat valmistu ryppäissä, eikä kasoissa, vaan yksi kerrallaan. Mikä on kiireisin, mikä on tärkein? Mikä juttu saa hetkisen muhia mielessä, mikä pulma ratkeaa parhaiten lenkillä? Minkä voi hyvillä mielin siirtää tai delegoida? Entä mikä asia ei saa missään nimessä myöhästyä tai epäonnistua?
Kun alkaa tuntua, että en ehdi, sanon aina itselleni: asia kerrallaan.
Enempää ei pysty, eikä vähempää kannata.