Nyt tulee postaus, jota en osaa kirjoittaa, mutta jota en voi olla kirjoittamattakaan.
Ensi viikon viikonloppuna tulee kolme vuotta siitä, kun Keski-Suomen Keskussairaalassa syntyi meidän poikamme. Tasan kuukausi sen sen jälkeen jyväskyläläinen Hanna sai omansa.
Kaksi erillistä tarinaa. Kaksi ihan erillistä elämää. Meitä yhdistää sama kaupunki ja samanikäiset pienet pojat.
Lähes kolme vuotta myöhemmin törmään somessa artikkeliin Hannasta. Alan lukemaan sitä, kunnes silmäni täyttyvät kyynelistä. Kuvassa on pieni poika ja nuori nainen, molemmat ilman hiuksia. Vauvalle ne eivät ole vielä ehtineet kasvaa, kun naiselta ne ovat lähteneet ulkopuolisin silmin näkyvimpänä merkkinä taistelusta syöpää vastaan.
Hanna sai tietää 16. raskausviikolla vakavasta sairaudestaan. Oireita luultiin ensin raskauden aiheuttamiksi, kunnes syyksi selvisi leukemia. Hoidot aloitettiin välittömästi ja koko raskauden ajan Hanna pelkäsi syntymättömän lapsensa puolesta. Hyvästä ennusteesta huolimatta musertavat uutiset tulivat päivää ennen vauvan syntymää; hoito ei ollut tehonnut ja edessä oli kantasolusiirto.
Seuraavana päivänä Hannalle syntyi terve poikavauva. Jokainen lapsi on ihmeellinen, mutta hän se vasta ihme onkin.
Nyt kahdessa kodissa valmistaudutaan kuopuksen kolmevuotissyntymäpäiviin. En osaa asetella sanojani oikein, eihän tälle ole sanoja, enkä osaa kirjaimia jonoon laittamalla ilmaista myötätuntoani.
Ennen joulua Hanna siirrettiin saattohoitoon.
Kun ystävät pohtivat syntymäpäivämuistamista 32-vuotta tammikuun lopussa täyttäneelle Hannalle, tuntui hankalalta löytää sopivaa lahjaa. Luontoa ja metsää rakastava Hanna on saanut tiiviiltä ystäväpiiriltään paitsi uskomattoman tuen, myös oman ikimetsäkeräyksen.
”Luonnonsuojelu on minulle erityisen tärkeää ja lisäksi tämän keräyksen kautta suojeltavassa metsässä poikani ja muut läheiset saavat paikan, jossa kulkea ja muistella minua. He voivat tuntea minut suhisevana tuulena kasvoillaan, nähdä naavana puiden oksilla ja kuulla lintujen lauluna.”
Hannan elämästä voit lukea esimerkiksi tästä Kodinkuvalehden koskettavasta artikkelista. Kun elämän epäreiluus pistää polvilleen, on mahdotonta löytää sanoja, mutta helpompi tehdä konkreettisia tekoja. Teen itse pienen tilisiirron rahastoon, jonka avulla suojellaan palaa ikimetsää. Se tehdään Hannan ja luonnon kunniaksi, paikaksi jossa hänen pienet poikansa voivat käydä muistamassa äitiään, kun hän ei ole enää konkreettisesti läsnä.
On asioita, jotka ovat ikuisia. Kuten vaikka hyvin suojeltu ikimetsä ja rakkaus.
Lahjoitus tapahtuu Luonnonperintösäätiön kautta, jossa Hannalla on oma lahjoitustili. Muistathan käyttää ilmoitettua viitettä, niin lahjoituksesi osataan ohjata Hannan muistometsä -keräykseen.
- valitse lahjoitussumma
- kirjoita viestikenttään Hannan muistometsä
- kirjoita saajaksi Luonnonperintösäätiö
- siirrä summa lahjoitustilille FI78 5494 0950 0224 93
Lisätietoja sivuilta Hannan muistometsä ja Hannan muistometsä-Facebook-sivut. Lähetän sylintäydeltä lämpimiä ajatuksia ja voimia Hannalle ja kaikille hänen läheisilleen<3
7 Kommentit
Läheltä seuranneena vastaavaa kohtaloa (1 v 3 kk lapsi joutui menettämään äitinsä)…ei ole sanoja 🙁 miksi? Oi miksi? Ei riitä sanoja.
Niinpä, ei ole sanoja tai vastausta.Elämä on vain joskus valtavan epäreilu 😢 Voimia sinullekin ❤️
Elämä on joskus valtavan epäreilua. Ihan turhan epäreilua.
Ei ole sanoja tälle 🙁
Muistokirjoitus ja kynttilä sytytetään yleensä menehtymisen jälkeen. Käsitin, että Hanna on tällä hetkellä saattohoidossa.
Siksi lähetinkin Hannalle sylintäydeltä lämpimiä ajatuksia ja voimia <3
Kuulin juuri, että Hanna on nukkunut pois perjantaina. Otan osaa omaisten suureen suruun.