Aivan tavallinen päivä

Kello soittelee jo kohta yhtätoista illalla, mutta halusin vielä tulla piipahtamaan blogissa. Viime päivät on mennyt tällä jotenkin niin isojen asioiden (mökkiä ja podcastia eli blogimittakaavassa minulle isojen) äärellä, että tuntui tärkeältä tulla vain höpöttelemään.

Tänä aamuna pääsin toimistolle, kurkkasin viikon kalenterin läpi ja istahdin tyytyväisesti koneelle kirjallisten hommien pariin. Vähän jälkeen kymmenen soi puhelin ja uskoisin, että aika moni tietää sen tunteen, kun näkee nimen vilkkuvan ruudulla ja muistaa sen, mitä oli unohtanut! Minun piti olla kymmeneltä radiolla, kalenterimerkintä oli taivaan tuulissa ja minä auttamattomasti myöhässä. Kerttu-myrsky on muuten aika tehokas kun sille päälle sattuu ja vain kymmenen minuuttia myöhemmin olin paikalla miettien, miten tämä maanantai nyt näin alkoi!

Onneksi ei ollut suorasta lähetyksestä kysymys ja saimme haastattelun hoidettua. Studiolta kaarsin pikaisen lounaan jälkeen seuraavaan palaveriin. Kesken kokouksen vilkkuu puhelin, tytär soittaa. Hän soittaa uudelleen. Laitan tekstarin, että en voi vastata, soita isille tai laita viesti. Puhelin soi edelleen kuin viimeistä päivää ja nousen pahoitellen pois kokouksesta. ”Mikä hätänä, kulta”, vastaan ja saan vastaukseksi kysymyksen ”onko meillä jäätelöä?”. No tietynlainen hätätilanne tuokin.

Toisen luokan aloittanut tytär ei halunnut mennä enää iltapäiväkerhoon, mutta aika paljon on vielä harjoittelua, että tunnit koulun jälkeen menevät sujuvasti. No, askel kerrallaan.

Iltapäivällä kaarroin kotiin, ruokaa lapsille ja tyttö treeneihin. Vaihdoin kukille multia Pikku kakkosen aikoihin, siivosin eteistä ja keittiötä. Tuntuu, että elämäni on joskus juuttunut vanhan VHS-kasetin tapaan siihen kohtaan, kun vain siivotaan eteistä ja keittiötä. Mikä siinä on, että koko elämä romahtaa juuri siihen kynnykselle, vaikka tavaroita olisi saanut kannettua siihen saakka urheasti koko päivän? Siinä ne ovat;  reput, tennarit, laukut, hoitokassit, pipot ja harrastusvälineet yhdessä korkeahkossa vuoressa. Ja kun jotain etsit, et taatusti löydä. Tuuripäivinä röykkiöstä paljastuu etsimäsi asia, mutta valitettavan usein kurassa ja hiekassa. Joku fiksu joskus sanoi, että vielä tulee se päivä, kun ikävoin sitä pinoa, joka kertoo siitä että talossa on elämää ja lapsilla ystäviä. Tahdon uskoa häntä.

Illalla menimme pojan kanssa ulos, on kaunista ja lämmintä. Meidän piti olla omassa pihassa, jonne siirryin kiireisesti kotiverkkareissa ja fleecetakissa, jossa olen maalannut taloa. Olen jo pari vuotta sitten vannonut, että en enää käytä sitä, mutta jostain syystä se eksyy päälleni. Poika haluaa pyöräillä lähipuistoon ja me lähdemme. Olen taatusti kylän rönttöisin äiti maalausfleecessä ja toki kaunis keli on houkutellut väkeä paikalle enemmän kuin Jyväskylän torille. Päätän olla ylpeä rönttämutsi, aivan sama, vaikka tekeekin mieli selittää meneillään olevista maalaustalkoista.

Lapset toivovat iltapalaksi banaanilettuja, pesut, sadut, halit, suukot ja nukutukset. Kun iltahommaoperaatiot ovat ohi, on aika huokaista ja niin kuin tänäänkin, avata kone. Habitare-fiilistelyiden sijaan syntyi tällainen postaus, spontaanisti ja suunnittelematta. Poika heräsi ekan kerran jo tämän tekstin aikana, edelleen hän herättää meidät kerran-pari yössä. Mies on onneksi kunnostautunut näissä yötyynnytteilyissä, itse kun virkistyn aamuyöllä herkästi, enkä enää saa unen päästä kiinni.

Iltavuorolainen saapui kotiin. Rauha maassa taas. Hyvää yötä!