Viime aikoina olen pohtinut paljon unelmakoteja ja kotiunelmia. Onko tässä sellainen talo, jossa haluamme asua vuosikausia? Olemme tämän itse rakentaneet ja suunnitelleet, eikö sen pitäisi olla juuri täydellinen? Taidan olla krooninen unelmoija, joka jaksaa pyöritellä vaihtoehtoja kuin harrastuksekseen. Onneksi vastapainona on kuitenkin vankka realismi sekä myös kyky kiintyä seiniin. Tämä talo on niin rakas, että tuntuisi kamalalta muuttaa pois, vaikka uusi koti olisi ihana ja jollain tavalla parempi.

Pian olemme asuneet tässä neljä vuotta. Pihassa alkaa olla suuret linjat valmiina ja alueella on loppunut raksa-aikojen rasittava rekkaralli. Kotikaupat ovat aina vahvasti tunteisiin meneviä, oli muuton syy mikä vain. Sitten toisaalta ajattelen, että meillä on vain yksi elämä. Pitäisi uskaltaa elää unelmien mukaan, tehdä  ratkaisuja ja tarttua mahdollisuuksiin. Niinhän sitä sanotaan, että yleisemmin katuu tekemättömiä kuin tehtyjä asioita.

Oma maku on aika tiukka ja harjaantunut. Rakentamalla saisi varmasti omanlaisen kodin, ehkä sen puuttuvan yhden lisähuoneen ja muutamia muita toiveita. Valinnat saisi tehdä alusta pitäen ja tehdä viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri omannäköistä jälkeä. Näen jo sieluni silmin keittiön valinnat, tiedän millainen lattia olisi passeli ja miltä kylpyhuone näyttäisi. Unelmointi on niin kevyttä ja helppoa, mutta samaa ei voi sanoa varsinaisesta rakennusprosessista. Ensin pitäisi löytää kriteereihin menevä tontti mielellään läheltä nykyistä kotia, jossa viihdytään. Sitten kilpailutukset, pankkineuvottelut ja tuhannet pienet ja suuret valinnat.

Entä jos täydellinen talo tupsahtaisikin myyntiin valmiina? Lähes kaikki olisi kohdallaan, vaikka kompromisseitta sitä ei siltikään selviäisi. Oma myyntiin ja kohti unelmaa? Entä jos oma ei menisikään kaupaksi? Tai menisi ja sitten se unelmatalo myytäisiinkin jollekin toiselle ja itse jäät ihmettelemään. Niin monta kysymystä ja riskipaikkaa, joita ei välttämättä ole valmis ottamaan. Sillä pelissä on paljon enemmän kuin talo, kyseessä on koti.

Mietin, miksi ihmisen mieli vaeltaa ja haluaa jotain uutta, vaikka kaikki on hyvin? Onko se levottomuutta vai vain kykyä unelmoida? Onko siellä muita kroonisia kotiunelmoijia?

Koleana kevätaamuna on hyvä laittaa takkaan tuli, pistää perheen pienin torkuille ja vetää henkeä. Mikä tässä on kiire valmiissa maailmassa?