Lapsi kääntää selkänsä leikkiessään ja nainen käyttää tilaisuuden hyödykseen. Sekajätteeseen sujahtaa äitienpäiväkortti ja viisivuotiaan loihtima perhekuva. Hän huomaa ilmeeni ja kiirehtii sanomaan, ettei näitä voi säästää, eivät ne mahdu minnekään.

Tuottaako tämä minulle iloa, mietin tuijottaessani lapsena muovailemaani savityötä. Sen pohjan vuosiluku palauttaa minut 80-luvulle, Minni hiiri-collegejen ja saparojen vuosikymmenelle. Se on kulkenut matkassani 30-vuotta, jokohan riittäisi moiselle rumalle savikipolle?

2010-luku jäänee historiankirjoihin vuosikymmenenä, jolloin japanilainen nainen ohjeisti meitä pitämään kodit siistinä. Marie Kondon KonMari on hyvä menetelmä, jonka avulla luovumme esineistä, jotka eivät tuota iloa. Samaan aikaan kun kaapit tyhjenevät, täyttyvät digitaaliset tiedostot ja välimuistit.

Siistit pinnat, pystyviikatut kaapit ja  aakkosjärjestyksessä olevat kodin tärkeät paperit tuntuvat olevan hyvän ihmisen mitta. Kun koti pysyy järjestyksessä, koko elämän ajatellaan muuttuvan helpommaksi, onnellisemmaksi ja hallittavammaksi.

Pelkään vähän, että karsimisvimmassa menee mukana liikaakin. En nyt tarkoita iloa tuottamattomia tavaroita, vaan muistoja ja menneisyyttä. Minulla on sellainen muisti, joka pyyhkii pois ikäviä asioita. Olen siitä yhtä aikaa kiitollinen ja ihmeissäni, miten voikin olla että lataan jonnekin aivokopan perukoille tiedostoa, joka ei aukea edes yrittämällä. Valokuva tai läheisen kertomus saattaa alkaa tehdä asiaa todeksi, mutta edelleen on asioita lapsuudesta, joita pikkusiskoni muistaa kirkkaasti ja minä en.

Osaan siis KonMarittaa omat muistoni, kuinka trendikästä!

Jokaisella pitäisi olla oma muistojen laatikko. Sellainen boksi, jonne voi laittaa talteen rakkaimmat muistot, mutta myös esineitä, jotka ylläpitävät muistia. KonMarissa laitetaan kaikki sellainen kiertoon, mikä ei tuota iloa, mutta muistoista tarvitsemme niitä herkimpiäkin.  Psykoterapeutti Maaret Kallio sanoi, että suuret, tärkeät asiat tulevat kokonaispaketeissa, joihin liittyy laaja väriskaala.

Kasaan lapsilleni muistojen laatikkoa. Sinne pudottelen rakkaimpia leluja, piirrustuksia ja askarteluja, kortteja ja kirjeita sekä valokuvia. Omien kaappien perukoilta löytyy niin nuoruusvuosien päiväkirjoja, koristeita hääpäivältä ja muita täysin tarpeettomia, mutta toisaalta aivan ainutlaatuisia juttuja. Hyviä muistoja ja haikeita kaikuja menneisyydestä. Elämää.

Niin, tarvitseeko kaikkea säästää ja omistaa?  Ei kaikkea, mutta jotain. Toivon, ettei lasteni lapsuusaika jää mieleen karsimisvimmaisten ihmisten vuosikymmenenä, jossa luovuttiin kaikesta muusta paitsi periaatteista.

Vaikka karsisit omat konkreettiset muistoesineesi minimiin,  suo lapsillesi se nolostuttava hetki, jolloin he saavat itse käydä muistonsa läpi ja päättää, mitkä ovat tärkeitä ja mistä voi luopua.

Sen ruman savikipon pistin kaappiin.