Hugo 7.8.2008-1.3.2019
Muistan kun sinut haettiin meille. Olimme käyneet katsomassa chihuahuan pentuja useammalla kasvattajalla. Kun näimme sinut, olit lauman aktiivisin ja sosiaalisin koira. Istuin lattialle ja tulit luokseni kuin sanoaksesi, että te olette minun ihmiseni. Ja niin me olimmekin.
Kotimatkalla sinua itketti kuljetuskopassasi, joten vastoin turvallisuusohjeita otin sinut syliini peittoon, jossa oli emosi tuoksua. Rauhoitut siihen, nukahdit ja minä tunsin oloni maailman onnekkaimmaksi naiseksi.
Vuodet kuluivat ja sinusta tuli karvainen isoveli kahdelle lapselle. Juttelimme usein, että olet erikoisin koira, jonka tunnemme ja ne sanat olivat täynnä rakkautta. Hassu, leikkisä, vaativa ja äänekäs pieni suuri sielu, sellainen sinä olit.
Rakastit nakkeja, ikkunasta ulos katselua ja mökkitontilla vapaana juoksemista. Hakeuduit illalla viereeni sohvalla ja jos joskus valvoimme liian myöhään, menit ovelle katsomaan kuin sanoen, että eiköhän lähdetä koko porukka nukkumaan. Omassa kopassasi nukuit niin suloisena, käpertyen tyynyliinan sisään, josta usein näkyi vain pieni nenänpää. Se oli koko perheen mielestä hellyyttävin näky.
Tyttäremme ei ole elänyt aikaa ilman sinua. Olet ollut kiinteä ja iso osa perhettämme, kaikessa rasittavuudessasi äärimmäisen rakas. Ja nyt meidän pitäisi jotenkin osata elää ilman sinua, Hugo boss.
Päätös oli kamalan raskas, enkä tiedä koska kyyneleet loppuvat. Viimeisen vuoden aikana käytöksesi muuttui ja eläinlääkäri löysi vikaa sydämestäsi ja selästäsi. Sait nukahtaa uneen sylissäni, aivan kuin ensi kerran kotiin ajaessamme.
Kiitos siitä Hugo, mitä olit ja opetit. Rakkautta, kärsivällisyyttä ja nyt viimeisenä vielä sen kovimman oppitunnin, luopumisen. Meillä on ikuisesti pieni, mutta ponnekas tassunjälkesi sydämissämme.
Millaista on olla pieni, pienempi kuin muut?
Miten näyttää valtavilta, taivasta puhkovat puut.
Yhtä ihmettä on linnun lento, tienpenkan heinänkorsin hento,
koiran haukku ja hännänpää, kun pallo piiloon kierähtää.
(Eppu Nuotio)