Luopumista, mutta ei luovuttamista

Kävimme mökillä. Luonto  on antanut periksi kaamokselle ja maisema muuttunut melkoisesti. Pakkasimme petivaatteet odottamaan kevättä ja järjestelimme paikkoja. Pohdimme, mitä kaikkea ensi kesänä tehdään.

Tuntuu hullulta ajatella, että vuosi sitten tähän aikaan koko mökkiä ei ollut ja miten paljon muistoja ja onnellisia hetkiä tuo paikka on meille jo antanut. Ensi keväänä pääsemme aloittamaan ensimmäisen ehjän mökkikesän.

Ensin luonto näytti surulliselta. Ruskeat lehdet olivat liiskaantuneena maahan, heinät huurteessa ja väripaletti kuin minimalistin pensselistä. Kunnes alkoi näytös, jossa taivas hohkasi vaaleanpunaisena ja kaksi ylvästä joutsenta laskeutui lähelle rantaa. Taitaa olla silmissä vikaa, jos ei näe ympärillään kauneutta myös marraskuussa.

Välillä pitää luopua ja kerätä voimia, uskaltaa päästää hetkeksi irti. Aina ei voi kukoistaa, mutta kun juuret ovat kunnossa, se hetki vielä koittaa.

– Mitä sinä harrastat, äiti?
– Liikuntaa ja mökkeilyä, vastaan
– Ei mökkeily ole mikään harrastus, kritisoi neljävuotias
– Mitä se sitten on, ihmettelin.
– Se on lomaa!

Tiiviistä tahdista huolimatta jotain on siis tehty oikein. Joutsenet levittivät siipensä ja nousivat ilmaan. Nähdään keväällä taas.