Mökki sisustuslehden kuvauksissa – behind the scenes

Vilkaisen lämpömittaria, joka näyttää kolmeakymmentä. Eletään helteisen heinäkuun loppupuolta, lomakuplaa jossa olen jo usemman viikon kellunut. Omat ja siskoni lapset juoksevat järveen, mökkiin, trampalle ja ovat koko ajan nälkäisiä tai janoisia.  He elävät ihanaa, huoletonta kesäelämää, juuri niin kuin pitääkin.

Katson kalenteria, jossa lukee seuraavan aamun kohdalla ”Avotakan kuvaukset klo 9”.  Juu, ei muuta kun kamerat laulamaan, täällähän on kaikki ihan hallinnassa.

Olen jo kaksi päivää valmistellut kuvauksia, mutta kaikki paikat, jotka olen laittanut kuvauskuntoon räjäytetään uudelleen. Taas on ikkunassa likaiset pienet sormenjäljet ja sohvatyynyt sikin sokin.  En voi kieltää lapsia liikkumasta ja hengittämästä, mutta pohdin, miksi kuvittelin taas olevani yksisarvinen, joka vain puhaltaa taikapölyä ja saa kaiken hoidettua yksin sormia napsauttamalla. Miehen loma oli loppunut jo aikoja sitten.

Totean jossain vaiheessa, että siivoamisessa ei ole mitään järkeä niin kauan, kun lapset ovat hereillä. Laittelen sellaiset paikat kuntoon, jossa tiedän järjestyksen säilyvän. Olohuoneen hyllyn asetelma näyttääkin oikein kivalta kiillotetuilla messinkihyllyillä. Onpahan yksi nurkka hallinnassa.

Miksi kuvittelin taas olevani yksisarvinen, joka vain puhaltaa taikapölyä ja saa kaiken hoidettua yksin sormia napsauttamalla?

Kuvauspäivän aamuna herään aikaisin imuroimaan ja pyyhkimään. Nostelen terassille tavaroita, joiden en toivo näkyvän kuvissa. Tiesin jo kokemuksesta, että sisustuslehden kuvaukset tulevat aiheuttamaan stressiä. Siinä missä yleensä olen rento ja sopeutuva, nyt tullaan alueelle, jossa haluan pitää jokaisen langan käsissäni. Kun kuvaan mökkiä ja kotia, hallitsen tilannetta täysin: päätän mitä näkyy, mistä kuvakulmasta ja miten tunnelma rakentuu. Isoin ero on myös se, että jossain takaraivossani on mielenmalli, jossa KAIKEN pitää olla täydellistä joka paikassa ja yhtä aikaa.

Minä sen tiedän, ei elämä ole sisustuslehteä. Olen astunut itse virittämääni ansaan. Siihen illuusioon, jota myös omissa kanavissani hieman vahingossa rakennan. Että kaikki olisi jotenkin erityisen aseteltua, kaunista ja huoliteltua aina. Ei elämä sellaista ole. Mitä enemmän liikkuvia osia (kuten lapsia ja eläimiä), sen enemmän myös sattumia, joita ei voi hallita.

Ja se on elämää.

Siskoni lähettää kuvauspäivän aamuna viestin. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan meedio, että edellisenä päivänä nähdessämme hän aisti silkinohutta kireyttä allekirjoittaneen otsasuonessa.

”Miten menee?” Lähetän hänelle vastaukseksi kuvan terassin tavararöykkiöstä.

Luonnollisesti olen torjunut kaikki avuntarjoamisyritykset aikaisemmin, koska jääräpäisyys ja minä itse-asenne. En halunnut omalla projektillani rasittaa muita. Lapset aistivat aamuisen tunnelman ja auttavat omat tavarat paikoilleen. Tiedän, että myös minun tulisi olla kuvissa,  mutta look kaiken helteessä riehumisen jälkeen on lainattu enemmän röllipeikolta kun sisustuslehden eteerisiltä  emänniltä.

Alkaa onneksi naurattaa. Päätän lopettaa hosumisen ja lähden aamu-uinnille. Vesi raikastaa ihanasti ja saa ajatukset kasaan. Siitä huolimatta ajo-ohjeita antaessa menee oikea ja vasen sekaisin ja ohjeistan valokuvaaja Ilona Pietikäisen pusikkoon.

Fiilis on kuin Satuhäät-sarjan loppukohtauksessa: ”viimein kaikki on hyvin”. Mökki on kuosissa,  emäntä on kuosissa ja lapsetkin niin sievästi kuin sisustuslehden sivuilla konsanaan. Kuvauspäivä on aurinkoinen, helteinen ja lämminhenkinen ja jään innolla odottamaan lopputulosta. Sillä se on ollut koko projektin motivaattori: saada mökistä ihana muisto lempisisustuslehteni sivuilla.

Tämä tarina on tosi ja sen opetus on, että kaikkea ei voi hallita ja sisustuslehden sivuilla olevien kuvien vuoksi on saatettu vuodattaa helteisenä päivänä hikipisaroita.

Ps. Oikea opetus on, että vie lapset hoitoon, jos teillä on kuvaukset 😀