Täällä laskeudutaan pikkuhiljaa arkeen. Mies lähtee huomenna töihin ja eskari alkaa pitkän joululoman jälkeen. Sana ”kevätlukukausi” kuulostaa jotenkin lohdulliselta. Keväthän se on mielessä, mutta elellään tämä talvi nyt ensin. Paukkupakkaspäivien paras puoli on ehdottomasti aurinko, joka alkaa killottamaan jo aika mukavalla teholla. Pitää olla onnellinen, että valoisaa aikaa tulee viisi minuuttia viikossa lisää. Siinä missä luontoäidin juna puksuttaa kohti kesäaikaa, minä kurkistin menneeseen.
Kävin pienellä nostalgiamatkalla niinkin eksoottisessa kohteessa kuin omassa kodinhoitohuoneessa. Innoistuin vähän järjestelemään säilytystiloja ja löysin pahvilaatikon, jonka päällä lukee ”Kertun muistoja”. Edellisen kerran olen tutkinut sen sisältöä vuosia sitten ja nyt päätin taas kurkistaa. Vanhoja päiväkirjoja, valokuvia, kortteja ja kirjeitä. Jos en olisi juuri räjäyttänyt paria hyllyllistä keittiöliinoja ja pyyhkeitä pois kaapista, olisin varmasti uppoutunut teini-minäni mailmaan pidemmäksikin aikaa.
Nyt tässä vaan mietin, että mitä noille päiväkirjoille kannattaisi tehdä? En välttämättä halua, että omat lapseni niitä lukee, vaikka sinällään niissä ei mitään pahaa olekaan. Mutta kuulkaas ei se elämä ole ollut vuonna -92 helppoa, kun on tullut riitaa kaverin kanssa, maantiedon kokeesta paukahti kuutonen, aamupalalla oli muroja ja muilla oli hienommat Levikset kuin minulla. Erityismaininnan ansaitsee vuosituhanteen vaihteen look, ilmeisesti silloin tyylinä oli tyylittömyys. Toisaalta, olihan se millenium sen verran kova juttu, että kireät hopeatopit ja tätijakut yhdistettynä punaiseen tupeerattuun tukkaan ja vahvaan meikkiin oli perusteltua. Joo, ei kestä kiittää mielikuvasta.
If I could turn back time, laulaa Cher, mutta sanotaanko näin että minulle tämä 2016 maistuu oikein hyvin 🙂 Onneksi olen aina ollut sitä mieltä, että juuri se ikä jota elän on se paras. Vaikka opiskeluajoissa oli tiettyä huolettomuutta, oli myös edessä aikamoinen valintojen maailma. Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että voi jo aikaperspektiivin kautta pohtia valintojaan ja todeta, että olisi tämä voinut hullumminkin mennä.
Siinä missä nuoruuden huolena oli se, mistä löytää tarpeeksi punaista tukkaväriä, nyt sitä pohtii vähän erilaisia asioita. Yleinen maailmatuska ei liene vähentynyt, mutta sen käsittelemiseen on löytynyt uusia keinoja. Asiat ovat mittasuhteissa, eikä pikkuiset vastoinkäymiset enää keinuta laivaa kovinkaan paljon. Eletty elämä on opettanut kiitollisuutta. Kaikki on oikeastaan aika hyvin, vaikka vauva heräilee taas kymmenen kertaa yössä, oma aika on puristettu minimiin ja auto ei käynnisty pakkasella. Pikkujuttuja. Ja miten iloiseksi sitä tuleekaan yhtä lailla pikkujutuista; kuppi kuumaa kahvia, kävelykärryä työntävä pieni poika, miehen yllätyksenä kaupasta tuoma sisustuslehti, hyvä jumppa ja se pikkuhiljaa järjestykseen pyrkivä kodinhoitohuone.
En tiedä miten teitä kiittäisin teitä kaikista kommenteista synttäripostaukseen. Jokainen on luettu ja olen poiminut ideoita palautteistanne ja saanut niistä valtavasti energiaa. Ehkä suurimpana juttuna se, että te tykkäätte myös arkisista jutuista, eikä kaiken tarvitse olla aina niin fantastista, viimeisteltyä ja stailattua. Sillä elämässä on rosoa ja usein se on sitä kiiltokuvapintaa kiinnostavampaankin. Tuntuu kivalta oivaltaa, että tähän blogiin mahtuu elämän monia puolia. Vielä tänään ehtii osallistua arvontaan, jossa palkintoja on lahjakortti ihanaan Sisustuksen koodiin. Jätä siis merkki käynnistäsi TÄNNE.
Jos saisin antaa 15 -vuotiaalle minälleni yhden neuvon, sanoisin ”Elä äläkä pelkää, kaikki järjestyy kyllä”. Iloa ja valoa sunnuntaihin!