Kesä jatkuu, vaikka loma loppuikin.
En tiedä onko muilla sama fiilis, mutta tämä loma meni aivan supernopeasti. Parin päivän reissua lukuunottamatta olimme koko ajan kotiseudulla, nautimme paljon mökkeilystä ja lähellä olevista kohteista.
Loman loppuminen aiheuttaa aina pienen haikeuden tunteen. Osasinko nauttia, pysähtyä, tarttua hetkiin?
Miten käytin sadepäivät? Ymmärsinkö niissä hetkissä, että lämpimät sadepisarat iholla kuuluvat kesään ja että kaikki näyttää sateen jälkeen kauniimmalta.
Osasinko pysähtyä pisaroiden naputtaessa leppoisaa rytmiä ikkunaan? Kaivaa esiin kirjan tai viltin, olla hetkessä kiirehtimättä ja paikoillaan. Antaa itseni pysähtyä, ajatusteni seisahtaa. Olla.
Ymmärsinkö hellepäivänä hikikarpaloiden kiirehtiessäni otsalla, että meillä ei oikeasti ole mikään kiire pois uimarannalta? Että ihan sama jos on ruoka-aika tai uniaika, joskus voidaan elää kuin kelloa ei olisikaan. Uidaan vielä yksi kierros, syödään aivan liikaa tuoreita mansikoita, eikä välitetä yhtään, vaikka pyyhkeet ovat taas ihan hiekassa.
Kai ymmärsin mökillä olla stressaamatta kaikista niistä asioista, jotka siirtyivät seuraavaan kesään tai sen jälkeen ajan, rahan tai ideoiden puutteen vuoksi. Toivottavasti hoksasin, että kesä ja loma eivät ole suorittamista, vaan rentoutumista varten. Että on aivan sama, onko meillä kolme vai kuusi istutettua puskaa, kun kukaan muu ei niitä edes osaa odottaa.
Hoksasinko, että kauniin päivän jälkeen tulee vielä kauniimpi ilta? Osasinko pysähtyä hetkessä, kun taivas maalattiin kauneimmilla pastellisävyillä ja aurinko painui taivaanrantaan, mutta sinnikkäästi jätti kokonaan laskematta. Kai huomasin, miten taivaan värit toistuvat veden pinnalla ja tyyntyvä tuuli jättää vain peilikirkkaan pinnan.
Kai tajusin painaa sieluuni sen hetken, kun lapset juoksevat alastomat kehot höyryävinä saunasta uimaan ja taas uimasta saunaan.
Kuinka yhtäkkiä laiturilla seisoessani huomaan, että viisivuotias pysyykin pinnalla ilman kellukkeita. ”Sinähän uit rakas, osaat uida!” Ja miten suurellä äidin ylpeydellä katson poikaa, joka kauhoo menemään ja ottaa vuolaat kehuni vastaan, kuin olisi osannut aina. ”Kiitti äiti”.
Osasinko olla huoleton ja heittäytyä juhlaan, valvoa aivan liian pitkään, kun kerran siltä tuntui. Jaksoinko tanssia, nauraa ja skoolata vielä kerran, vaikka järki käski jo vesilinjalle ja nukkumaan. Olinhan edes yhden illan vailla huolta huomisesta? Muistinko sanoa kaikille niille tyypeille ympärilläni, että he tekevät minut onnelliseksi, rikkaaksi ja jonkun verran höpsöksi.
Ja ymmärsinhän, että jokainen päivä on ainutlaatuinen lahja? Sekin, jolloin kodinhoitohuone lainehti pyykeistä, lapset kinastelivat ja villakoirat kisasivat pöyhkeinä sohvan alla. Lahja siksi, että sitä ei voi vaihtaa tai palauttaa. (Ja sekin on ihan ookoo, että aina ei kaikista lahjoista tai päivistä tykkää. Ei se elämä siitä pilalle mene. Päinvastoin, sitä osaa entisestään arvostaa.)
Kun pikaisesti kelaan, niin joo. Osasin minä aika hyvin, täydellinen ei tarvitse olla tässäkään asiassa.
Se oli hyvä loma se.