Pronssihääpäivä, joko nyt ollaan päästy mitaleille?!
Eilen vietimme kahdeksatta hääpäivää. Se oli arkinen maanantai, mutta hyvä syy pysähtyä miettimään, mitä kaikkea elämä on meille tuonut. Mietiskelin niitä unelmia, joita nuorena morsiamena minulla oli ja jotenkin jopa pysäyttävää todeta, että suurimmat niistä ovat toteutuneet. Eivät helposti tai suorinta tietä, mutta ovatpahan kuitenkin!
Lenkillä olen kuunnellut Anssi Kelan Nostalgiaa -biisiä. En nyt ihan joka sanaa allekirjota, mutta on laulussa piilee joku totuuden siemen, joka minua naurattaa. Unelmani ovat olleen niitä aika tyypillisiä perheeseen, kotiin ja työhön liittyen. En ole kiertänyt maapalloa reppu selässä tai keksinyt syöpälääkettä, mutta taidankin olla pohjimmiltani turvallisuutta rakastava kotikissa.
Ja mä vannoin etten vanhempien kaltaiseksi menis muuttumaan.
Suunnitelma oli etten tänne tulis juuttumaan, toteutus jäi puuttumaan.
Meist on tullu juuri sellaisii, joille nuorempina naurettiin.
Meidän piti nauttia kahdenkeskinen illallinen, mutta koska vauvamme on iltavirkku, päätimmekin pitää vähän tavallista juhlallisemman perhedinnerin. Luultavasti olisimme olleet liian poikki minkäänlaiseen kokkaamiseen ja fiilistelyyn molempien lasten nukahdettua. Siinä me sitten istuimme kynttiläillallisen ääressä kaikki neljä. Vauva paukutti jälleen lelujaan pöydänkulmaan ja kikatteli kovaäänisesti. Tyttö kertoi päivän kuulumisia ja tunsin vaan, että kaikki on niin kuin pitääkin. Ehdimme vielä mennä kahdelleenkin ja haaveilen, että parin vuoden päästä kymmenennen hääpäivän kunniaksi olemme jossain Euroopassa kaupunkilomalla. Vain me kaksi.
Kun lapset vihdoin olivat unilla, nautin pienen palan suklaakakkua ja tilkan hyvää punaviiniä (suositus: Ruffino Riserva Ducale!). Ensiksi mainittu maistui taivaalliselta kuukauden herkkulakon jälkeen ja punaviinikin helli makuhermoja, sillä edellisestä lasillisesta on kulunut 1,5 vuotta. Ei huono maanantai-ilta.
Ja vielä se päivä tulee, kun kotikissaakin pitää vähän ulkoiluttaa 😉
Miten teillä juhlitaan hääpäiviä?