Pieni tyttö askarteli isänpäiväksi kortin. Hän liimasi koristeet, leikkasi sydämet ja kirjoitti tekstin vielä epävarmoilla harakanvarpaillaan. Kortti laitettiin postiin, mutta vastausta ei juuri koskaan tullut. Tyttö kasvoi isommaksi, mietti mikä hänessä on vikana. Tuli vuosia, kun korttia ei lähetetty, oma hiljaisuus tuntui yhtä kurjalta kuin vastaamattomuus.
Lapsi kasvoi lähes aikuiseksi, sai ensimmäisen kännykän. Tekstiviesti isälle isänpäivänä tuntui kolkolta tavalta onnitella, mutta kuitenkin parempi kuin ei mitään. Niin, onnitella mistä? Lämmöstä, läsnälosta, tuesta ja kannustuksesta? Sanotaan, että tytön eheän itsetunnon rakentumiseen paras lääke on isän rakkaus.
Jossain vaiheessa tyttö mietti, että hän kyllä pärjää ilmankin. On isäpuoli ja isoisä, on suvun voimanaiset, jotka kannattelevat. Mutta vielä aikuisenakin, isänpäivä tuo tullessaan haikeuden. Tytöstä on tullut äiti, joka opettaa sukupolvien ketjun merkitystä omille lapsilleen. Niille kahdelle viattomalle ja täydelliselle, jotka eivät osaa edes kaivata puuttuvaa. Jossain kohtaa puntit vaa´assa kääntyivät; enää se joka jää paitsi ei olekaan tyttö, vaan isä tuolla jossain.
Tiedän, että hän ajattelee. Ehkä sen pitää riittää.
Olen ylpein, onnellisin ja kiitollisin omien lasteni rakastavasta isästä. Halaavasta, kannustavasta ja ennen kaikkea läsnäolevasta. Eikä vain isänpäivänä, vaan 365 päivää vuodessa.
Sillä rakkaus muuttuu merkitykselliseksi silloin, kun sen näyttää.