Pitäis ja täytyis. Kuinka usein sitä ajatteleekaan, että olisi kiva osata uutta kieltä, juosta maraton, oppia kokkaamaan, laihduttaa, olla sitä tai tätä? Ja mitä loppujen lopuksi tekee? Jatkaa eloa samaa rataa, ehkä päivän tai kaksi yrittää jotain uutta. Olen vahvasti projekti-ihminen, mutta myös yhteisöllinen tiimi-ihminen. Yhteinen tavoite on ihan eri asia kuin oma tavoite. Muutama vuosi sitten juoksukuntoni oli kilometrin luokkaa ja ilmoittauduin maratonkouluun. Reilun puolen vuoden harjoittelun jälkeen ylitin itseni ja puolimaratonin maaliviivan. Ennen häitäni hätistin päättäväisyydelläni typerän ylimääräisen kymppikilon pois. Korkeakoulussa sain päämäärätietoisimman henkilön tunnustuksen opiskelukavereiltani. Ja miksi ihmeessä silti tuntuu jatkuvasti, että en saa mitään aikaiseksi?
Onko aikaansaamisen tavoite pyrkimystä täydellisyyteen? Ei, sitä se ei ole minun kohdallani. Olen aivan liian suurpiirteinen perfektionistiksi. Ehkä näin aikuisena tajuaa elämän rajallisuuden ja sen, miten paljon olisi tehtävää, nähtävää ja koettavaa. Kun illalla tulee töiden jälkeen kotiin, laittaa ruuan, tekee kotityöt, ulkoilee lapsen kanssa, tekee iltapalan, laittaa lapsen nukkumaan ja istahtaa uupuneena rentoutumaan eli usein kirjoittamaan blogia. Missä on itsensä ylittäminen ja haastaminen? Toki työelämä tarjoaa innostavia haasteita, mutta nyt puhun enemmän vapaa-ajasta ja harrastuksista. Tunnen suurta onnea ja nautintoa kotoilusta ja yksinkertaisista asioista, mutta huomaan kaipaavani jotain uutta ja piristävää. Jotain ennen kaikkea merkityksellistä.
Olin eilen kuulemassa huikeaa tarinaa. Ystäväni päätti tehdä paitsi elämäntaparemontin, myös muuttua piirun verran paremmaksi ihmiseksi. Hän lähti mukaan hyväntekeväisyysprojektiin nimeltä Kapua, jossa kerätään rahaa kehitysmaiden lapsille ja naisille, tempauksena on vuorelle kiipeäminen. Ryhmä asettaa keräystavoitteet ja treenaavat selvitäkseen matkasta. Ja mitä eilen näinkään: timmiksi treenatun upean naisen, joka on omilla konkreettisilla teoillaan auttanut ja vienyt apua sinne missä sitä tarvitaan. Toiset tekevät ja toiset puhuvat.
Ehkä olen liian tyytyväinen ja onnellinen saadakseni sitä tarvittavaa potkua eteenpäin. Silti tiedän, että on paljon asioita, joita minun pitäisi tehdä. Vaativatko muutokset ja todellinen oppiminen jonkin kriisin tai aallonpohjan, joka sysää eteenpäin? Jonkin ulkoisen motivaattorin?
Minulla on vain yksi elämä. Yksi keho, joka toivottavasti palvelee minua vuosikymmenet. Yksi mieli, jonka haluan säilyttää hyvänä ja positiivisena. Minulla on sellainen olo, että olen kiireinen, mutta en silti saa tarpeeksi aikaan. Kuinka opin priorisoimaan, keskittymään ja olemaan läsnä?
Siinä on tavoitetta yhdelle elämälle. Olenko ainoa rakkaiden ruuhkavuosien riepotuksessa, jolla on vuorokaudessa liian vähän tunteja? Tämä kirjoitus on todella henkilökohtainen ja siksi sen julkaisu mietityttää. Usein asiat pitää sanoa ääneen, jotta ne muuttuvat. Sitä omaa vuorta kun vielä etsiskelen 😉
0 Kommentti
Viisaita sanoja ja paljon ajattelemisen aihetta.
Mukavaa ja aurinkoita päivää!:)
Kiitoksia Minttu! Päivä ja mieli onkin olleet tänään oikein aurinkoisia, toivottavasti sielläkin 🙂
Näinpä juuri. Osuit asian keskelle. 🙂 Onneksi aina ei tarvitse ihan aallonpohjalle mennä, löytääkseen elämäänsä jotakin uutta ja mielenkiintoista. Tosin riskejä pitää ottaa ja olla valmis astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Siinä tosiaan haastetta yhden elämän varrelle!
Viisaita sanoja Kerttu! 🙂
Jenni
Kiitoksia Jenni! Ei onneksi tarvitse koskettaa aallonpohjaa, mutta monesti muutokseen tarvitaan joku sysäys. Mukavuusalueen ulkopuolella oppii parhaiten, mutta se vaatii vähän heittäytymistä 🙂
Olipa hyvin kirjoitettu Kerttu, kiitos kun uskalsit painaa julkaise-nappia, vaikka ilmeisesti vähän epäröit. Nämä ovat tärkeitä asioita miettiä. Itsestähän se muutos lähtee ja se muutoksen tarvekin on tärkeä havaita. Nyt kun se on havaittu, siitä vain sitten etsimään sitä omaa vuorta, se voi löytyä yllättävääkin kautta! Kyllä se jossain vaiheessa vastaan tulee, aivan varmasti. 🙂
Niinpä nieinda! Uskon myös, että se seuraava etappi hahmottuu tässä hyvin piankin 🙂
Todella hyvä kirjoitus. Painiskelen omassa elämässäni usein vastaavien kysymysten äärellä, oma henkilökohtainen haasteeni on oppia olemaan läsnä tässä ja nyt. Usein kun omat ajatukset ovat siirtyneet jo vauhdilla seuraavaan aiheeseen, kun keskustelu ehtii edes alkaa ;D
Itsekin koen itseni liian suurpiirteiseksi ollakseni perfektionisti, mutta varmasti joitain yhtäläisyyksiä löytyy. Oman vuoren voi löytää vaikka tukiperhetoiminnasta. Toisaalta aina joskus on kiva elää elämää ihan tasamaallakin 🙂
Hei Satu! Tuo läsnöolo on yksi haaste minullakin: kyky oikeasti pysähtyä siihen hetkeen. Älypuhelimet sun muut ovat jatkuvasti varastamassa huomiotamme. Lapset ovat onneksi loistavia läsnäolokyvyn opettajia 🙂
Yep,Yep! Pohdin TÄYSIN samoja asioita. Itse valmistuin tammikuussa koulusta, jonka suoritin täysipäiväisen työni ohella. Sen jälkeen mietin, että mitä nyt..tuntui siltä etten tehnyt mitään järkevää/hyödyllistä, kun koulu loppui!!
Tajusin kuitenkin olla armollinen itselleni ja vapauden nauttia siitä ettei OLE mitään pakollista tekemistä! Juurihan minä vasta valmistuin!! Annanko itseni koskaan vain OLLA!!?? Hmm, en oikeastaan. Miksi se on niin vaikeaa??
Kivoja ajatuksia!! Aurinkoa päivääsi!!
-S-
Hei S! Kiitos ajatuksistasi! Minnehän sitä onkaan aina niin kiire…? 😉
Minun teoriani on, että iän karttuessa alkaa pysähtyä miettimään vähän useammin. Nuorempana sitä touhottaa menemään, mutta kun on ikään kuin ”kaikki”, voi alkaa miettiä, että ”tässäkö tämä nyt on”. En sano, että sinä miettisit niin. Toisaalta samalla oppii kuitenkin armollisemmaksi itseään kohtaa, toisaalta taas tavoittelee kuuta taivaalta.
Ruuhkavuosien puristuksessa kannattaa kuitenkin muistaa se armollisuus ja ymmärtää omat jaksamisensa rajat. Ehkä sinne arjen virtaan voi kuitenkin yrittää keksiä kaikenlaista pientä piristystä.
Minulla on jo pitkään muhinut päässä ajatus: Luin siitä yhdestä lehdestä, ja sen mukaan ihminen voi tuntea itsensä tyytymättömäksi, jos ei uskalla poiketa mukavuusalueeltaan. Kaikki voi olla hyvin, mutta tyytymättömyyden tunne vaivaa, kun vaan pitäytyy siinä omassa tutussa ja turvallisessa. Se, millä tavoin ja millä ”estradilla” uskaltautuu mukavuusalueensa ulkopuolelle, onkin sitten eri asia.
Ihailen edelleen loistavaa kykyäsi pukea ajatuksiasi sanoiksi. On kiva lukea myös tällaisia henkilökohtaisia ja syvällisiä postauksia. 🙂 Äläkä huoli, vaikkei niihin nyt ja tässä olekaan vielä ratkaisua. Kyllä se siitä!
Kiitos Sara ajatuksistasi 🙂 Sehän se paradoksi on, että nyt on jo tunnit täynnä ja touhua riittää, mutta silti sitä merkityksellisyyttä hakee. Mikä on oma kädenjälkeni ja vaikutukseni ympäristööni? Mitä minä annan? Olen samaa mieltä tuosta mukavuusalueesta, on vain pakko ottaa riskejä. Arvaa jännittikö minua mennä maratonkouluun, kun en a) jaksanut juosta ja b) osannut juosta. Sinne vain ja ihan yksin, ja kyllä: opin! Elämä on aika hieno seikkailu 🙂
Kovin on tuttuja ajatuksia, Kerttu. Olen samaa mieltä Saran kanssa ja huomannut sen myös lähipiiristä. Siinä vaiheessa, kun on elämältä saanut jo paljon ja melkeinpä kaiken sen, mistä on unelmoinut – lapset, oman kodin, työn jne. – sitä alkaa pohtia. Tässäkö se nyt oli? Mitä seuraavaksi? Olenko saavuttanut tarpeeksi? Mitä merkitystä tällä kaikella on ja onko sitä riittävästi? Miltä minusta tuntuu, kun istun vanhana keinutuolissa ja mietin elämää? Teinkö ja koinko tarpeeksi? Sainko tarpeeksi aikaan? Ja kuitenkin sanotaan, että onnellinen on se joka elää tässä ja nyt.
Hienosti sanottu, kiitoksia Muonamiehen mökin Matleena! Siksipä sitä onkin niin tärkeää välillä haastaa itseään ja pohtia, minne on menossa. Se ei tarkoitta sitä, etteikö arvoistaisi sitä kaikkea, mitä jo on. Kun peruspohja on kunnossa, on ”helppoa” ylittää itsensä 😉 Tai ainakin vähän helpompaa, kun löytyy se oma intohimon kohde.
Hyviä ajatuksia ja tuttuja sellaisia.
Kiitos Heidi, kiva kuulla että en ole aatoksieni kanssa yksin 🙂
Noita ajatuksia taitaa pyöritellä suhteellisen moni meidän ikäinen…
Työt, perhe, harrastukset, suku/ystävät, arjen pyöritys. On siinä aika paljon asioita yhdelle ihmiselle.
Ruuhkavuodet kuvaavat hyvin näitä hetkiä. Mutta elämä menee niin nopeasti eteenpäin, että eiköhän vain koiteta nauttia myös tästä ajasta elämissämme? Töissä kahvitauolla, työmatkalla, illalla ennen nukahtamista tai saunanlauteella, ajatus siitä kuinka onnellisia me kuitenkin kaikesta huolimatta ollaan. <3
Juuri näin Image! On niin paljon kaikkea mielenkiintoista, että on pakko fokusoida. Ja toisaalta nauttia arjen kauneudesta ja pienistä jutuista, jotka kuitenkin ovat niitä tärkeimpiä loppujen lopuksi 🙂
Hyviä ajatuksia! 🙂 Itselläni on valtava uuden kokemisen ja oppimisen tarve. 🙂 Kokea uutta, oppia lisää, löytää itsestä uusia puolia ja kykyjä. Tärkeintä on mielestäni löytää ne asiat, mistä eniten nauttii. Ja tehdä niitä. Tai olla tekemättä mitään, jos se on se, mistä eniten tykkää. Ei jokaisen tarvitse yrittää pelastaa maailmaa, tärkeintä on pitää huolta siitä, että on onnellinen ja jos pystyy jonkun muun myös tekemään onnelliseksi, niin se riittää. 🙂 Pieni uudistuminen tekee kuitenkin meille kaikille välillä hyvää, kaavoihin kangistuminen puuduttaa ja passivoi – monien kohdalla myös katkeroittaa, mikä on kaikista surullisinta. Itse nautin muutoksesta, epätietoisuudesta ja hyvästä stressistä. 🙂 Se pitää mielen virkeänä. Riittämättömyyden tunne on todella ilkeä ja petollinen kumppani, sen kanssa kannattaa yrittää selvittää välit. Muttei pidä silti luopua tavoitteista ja unelmista. 😉 Itse olen vuosien saatossa jotenkin onnistunut kanavoimaan riittämättömyyden tunteen positiiviseksi energiaksi ja draiviksi, joka vie askel askeleelta eteenpäin. Aiemmin se oli mörkö, joka lamaannutti ja aiheutti epätoivoa. Mutta ehkä jonakin päivänä annan sille lopullisesti kyytiä ja opin olemaan itselleni vielä aavistuksen armollisempi. 🙂 Tsemppiä kiemuraisten ajatusten keskelle!
Aloitan kommentteihin vastaamisen Heidin sinun kommentistasi, sillä tuntuu että sait kiinni ajatuksestani just eikä melkein! Tekstisi olisi voinut olla suoraan näppäimistöltäni, kiitos kiitos ja kiitos! <3
Oli pakko jättää kommentti, kun tunnistin heti itseni sinun kirjoituksestasi. Meitä on varmasti monia. 🙂 Vuosi vuodelta fiksummaksi ja rennommaksi, se on mun tavoite ja motto. 🙂 <3
Mielenkiintoista pohdintaa 🙂 ! Näitä samoja asioita pyörittelen itsekin mielessäni, mutta en oikein tahdo osata pukea niitä sanoiksi. Minäkin kuulun näihin innostujiin, ihmisiin joiden on välillä vaikea hyväksyä, että maailma tarjoaa enemmän kuin mihin on mahdollista tarttua. Aina hyrrää mielessä joku uusi idea, jota haluaisi kokeilla – aika ja jaksaminen on kuitenkin rajallista. Huomaan, että mieleen on vuosien aikana salakavalasti hiippaillut se tunne, että enhän minä saa mitään aikaiseksi. Samalla olen huomannut, että en aina edes huomaa tekemiäni asioita. Olenkin nyt ottanut tavoitteeksi, että pyrin palauttamaan mieleeni, mitä kaikkea olen oikeasti tehnyt ja saavuttanut – ehkä tämä selättää sen mörön, jota ilmeisesti riittämättömyyden tunteeksi kutsutaan.
Luulen Kähmärapälä, että meillä on aika samankaltaiset aatokset! Ja se, että oikeasti pysähtyy ajattelemaan aikaansaamiaan juttujaan jatkuvan intoilun ja juoksentelun sijaan, antaa jo vähän rauhaa mielelle 🙂