Jotkut hetket vain ansaitsevat tulla ikuistetuksi. Yleensä kamera kaivetaan esiin niissä erityisissä tapauksissa, joissa otetaan ensiaskeleita, päästään ripille, sanotaan tahdon tai matkustetaan etelään. Bloggaajana sitä katselee asioita hieman toisin silmin. Tai oikeastaan en usko, että tähän katsantotapaan edes tarvitaan blogia tai sosiaalista mediaa, sillä olen jo ennen blogiharrastusta nähnyt hetkiä kuvina. Onko se sitten tilanteen hassaamista, että sitä vuoden upeinta auringonlaskua tai niitä maagisia ensiaskelia keskittyy taltioimaan, sen sijaan että eläisi hetkessä?
Lähdin työmatkalle ja tiedän, että kotiinpalattuani nämä kukat ovat tiputtaneet lehtensä olohuoneen pöydälle. Lähdön hetkellä ne olivat siinä vielä niin uljaina, että halusin ne ikuistaa. Kuvasin kukat, mutta mitä muuta kuvasin? Lähtöhetken ilon ja haikeuden? Rakkauden omaan kotiin? Ikäväni? En tiedä, ovatko kuvat aina puheliaalla päällä, myytti tuhannesta sanasta voi tuntua liioittelulta. Mutta kuva vangitsevat myös tunteita, joihin ei sanoja kaivata.
Hyvässä kuvassa saa olla myös joku särö, kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Usein joku säro tekee myös ihmisestä kiinnostavan ja karismaattisen. Joskus elämässä on myös niitä hetkiä, joita ei tarvitse tallettaa mihinkään muualle kuin sydämeen.
Leppoisaa viikonlopun alkua!