Jotkut hetket vain ansaitsevat tulla ikuistetuksi. Yleensä kamera kaivetaan esiin niissä erityisissä tapauksissa, joissa otetaan ensiaskeleita, päästään ripille, sanotaan tahdon tai matkustetaan etelään. Bloggaajana sitä katselee asioita hieman toisin silmin. Tai oikeastaan en usko, että tähän katsantotapaan edes tarvitaan blogia tai sosiaalista mediaa, sillä olen jo ennen blogiharrastusta nähnyt hetkiä kuvina. Onko se sitten tilanteen hassaamista, että sitä vuoden upeinta auringonlaskua tai niitä maagisia ensiaskelia keskittyy taltioimaan, sen sijaan että eläisi hetkessä?
Lähdin työmatkalle ja tiedän, että kotiinpalattuani nämä kukat ovat tiputtaneet lehtensä olohuoneen pöydälle. Lähdön hetkellä ne olivat siinä vielä niin uljaina, että halusin ne ikuistaa. Kuvasin kukat, mutta mitä muuta kuvasin? Lähtöhetken ilon ja haikeuden? Rakkauden omaan kotiin? Ikäväni? En tiedä, ovatko kuvat aina puheliaalla päällä, myytti tuhannesta sanasta voi tuntua liioittelulta. Mutta kuva vangitsevat myös tunteita, joihin ei sanoja kaivata.
Hyvässä kuvassa saa olla myös joku särö, kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä. Usein joku säro tekee myös ihmisestä kiinnostavan ja karismaattisen. Joskus elämässä on myös niitä hetkiä, joita ei tarvitse tallettaa mihinkään muualle kuin sydämeen.
Leppoisaa viikonlopun alkua!
4 Kommentit
Maailma muuttuu. Kuvaaminen on erilaista kuin omassa lapsuudessa, jolloin filmirullakotelo kulutettiin matkoilla ja rippijuhlissa. Arjen kuvaaminen on aika uusi juttu. Mitä lie seuraavaksi.
Se mikä usein häiritsee, on liika kuvaaminen. Kaikki hyviin kohtiin ja kuva blogiin tai Facebookiin. Aivan liian yleistä miten vauvasta alkaen lapset oppivat tuohon ja sitten ihmetellään, kun alakouluikäisten lähettävät kuviaan ties kelle tai ties mihin netin syövereihin. Saati ne hiukan vanhemmat.
Yksi kuva per vuosi per huone per koti per per… Riittää tukemaan lapsen muistia jatkossa – ihan pienille eri asia. Mutta muistakaa, että se taaperoposeeraus voi jäädä päälle ja vanhempina kannatte vastuun kouluiän poseerauksista ja lastenne nettijulkisuudesta.
Kuvaamisessa on kaksi asiaa, ottaako kuvia itselleen vai jakaako niitä jossain eteenpäin. Itse olen kokenut luontevaksi jättää lapseni lähes kokonaan blogin ulkopuolelle, mutta toki kotialbumeista löytyy paljon kuvia hänestä. Ihan pelkästään vanhempien kuvauskäyttäytyminen ei lasten / teinien poseerauksiin vaikuta, uskonpa että moni vanhempi vaan ihmeissään katsoo omien lasten selfieitä. Mutta se on ajankuvaa. Ja suurimmaksi osaksi vaaratonta ja mukavaa, mutta rajat pitää tietysti opettaa ja se on kodin tehtävä 🙂
Ihana kirjoitus <3 Tänään nähdään!
<3