Viikonlopun touhuja – Benalmadenan köysirata Calamorro-vuorelle

Hola!

Kaksi viikkoa on hujahtanut vauhdilla täällä Espanjassa. Arki on löytänyt jo rytminsä, tunnen jo reitit ja palvelut, joita tarvitaan.  Aikaeron vuoksi pääsen lopettamaan työt kolmen maissa (Suomessa klo 16), joten jokaiseen iltapäivään ja iltaan jää hyvin aikaa retkille ja aktiviteeteille.  Olemme saaneet nauttia off seasonin hyvistä puolista, sillä missään ei ole ruuhkaa eikä jonoja.

Hyppäsimme Fuengirolasta junaan ja huristimme muutaman pysäkin päässä olevaan Benalmadenaan. Se on muutenkin ihastuttava paikka, joka tuli tutuksi kun edellisen kerran vierailimme aurinkorannikolla vuonna 2016.

Köysiradan hissikoppiin mahtuu juuri neljä ihmistä. En ihan pienestä hätkähdä, mutta alkuun oli hieman epämukava olo, kun lähdimme nousemaan vaijeria pitkin kohti korkeuksia yli asuintalojen ja moottoritien. Pian aloin jo nauttimaan yläilmanäkymästä ihmisten puutarhoihin, oli kiva kurkkia millaisia pihoja ja uima-altaita kenelläkin oli. Samalla mietin, että olisi kyllä tosi ärsyttävää, jos oma koti olisi reitin varrella ja kaikki kyyläisivät yläilmoista.

Calamorron vuori nousee 771 metriä merenpinnan yläpuolelle, joten nousu oli välillä kovin jyrkkää ja maisemat vain paranivat. Matka ylös kestää noin varttitunnin.

Täällä on ollut hyvin kirkkaita päiviä ja tälläkin kertaa sää suosi, huipulta näkyi Sierra Nevadan huipuille, Gibraltarille sekä Afrikan rannoille saakka.

Sitä saa elämänsä mittakaavaan hyvin nopeasti, kun nousee korkeuksiin. Autot ovat pieniä pisteitä, talot nukkekoteja ja meren ja taivaan raja häviää.

Reitit ovat jyrkkiä ja portaita on paljon. Edellisellä kerralla yksivuotiaan kanssa korkein huippu jäi kokematta, mutta nyt pääsimme ylös saakka. Kauhulla katselin naista, joka etsi parasta selfie-paikkaa ylittämällä muutenkin matalat turvakaiteet. Miksi ihmeessä pitää ottaa tuollaisia riskejä? Pudotus oli jossain kohdilla melkoinen ja kielsin lapsia temppuilemasta ja poistumasta reitiltä.

Huipulla esitetään lintushowta, jonka skippasimme. Sen sijaan saimme ihailla kahden kotkan ylvästä liitelyä vapaana, se oli huiman kaunista. Älykello kertoo, että askeleitä kertyy päivittäin 15 000 – 20 000. Nämä tulevat vähän vahingossa, eikä ole sellainen fiilis, että olisi mitenkään erityisesti urheillut. Huipullekin lähdin hieman epäkäytännöllisesti valkoisessa pitsimekossa, mutta hyvin silläkin pärjättiin. Onneksi ei ollut tuulinen päivä, niin ei tarvinnut pelätä marilynejä.

Sitä saa elämänsä mittakaavaan hyvin nopeasti, kun nousee korkeuksiin. Autot ovat pieniä pisteitä, talot nukkekoteja ja meren ja taivaan raja häviää.

Matka huipulle oli nimensä mukaisesti kohokohta. Joka päivä huomaan, miten loistavassa iässä lapset ovat (7 ja 13 v) liikkumiseen ja seikkailuihin. Koko perhe jaksaa hyvin, kuin vain muistaa välillä istahtaa jätskille.

Terkkuja siis täällä auringon alta, kaikki hyvin!