Eilen illalla olin ystäväni tupaantuliaisissa. Ihana 11. kerroksen asunto järvinäköalalla ja uusi koti täynnä juhlatuulella olevia naisia. Lähdin vauvan kanssa ennen iltayhdeksää. Kävelin Rantaraittia pitkin autolle, katsoin kaupunkia ja elämää helteisessä satamassa. Ilta-aurinko paistoi matalalta, basso jytkytti tahtia jostain vähän kauempaa. Taivaanranta oli kuin pyyhitty puhtaaksi. Ystäväni olivat juhlatuulella, kaikki tuntuivat olevan juhlatuulella. Minä olin matkalla kotiin. Aamulla heräisin vuotta vanhempana. Tuli jotenkin haikea olo.
Nukutin vauvan ja jäin taas vähän valvomaan. Edellisestä syntymäpäivästäni tuntui olevan ikuisuus. Vuosi sitten olimme siskoni luona Oslossa ja silloinkin aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Raskaus oli alkumetreillä ja vielä monelta varjeltu salaisuus. Miten paljon vuodessa voikaan tapahtua! Nyt perheesemme kuuluu neljä ihmistä, emmekä voisi enää kuvitellakaan elämää ilman pyöreäposkista hymypoikaamme. Mutta mitä se vuosi on tehnyt minulle?
On se vain uskottava; en ole enää kovin nuori. Vaikka olen valtavan onnellinen elämästäni, enkä edes kehtaa toivoa mitään lisää, tuntuu vanheneminen aavistuksen haikealta. Raskauden jälkeen kunnossa on parantamista ja silmänympäryksiinkin sai ostaa jo astetta hoitavampaa voidetta. Olen tänä vuonna ollut paljon kotona ja vaalinut vauvakuplaa. Täysimetyksellä oleva vauva sitoo lähes täysin, mutta en ole kokenut sitä hankalaksi. Kunnes pikkuhiljaa tajuan, että kuukauden tai kahden päästä saatankin päästä jo jonnekin ilman vauvaa. Ehkä niiden ihanien naisten kanssa kuumalle kesäterassille tai vaikka lenkille, josta ei ole kiire kotiin. Olla jotain muutakin kuin äiti.
Ja samaan aikaan sekin tuntuu haikealta. Lapset kasvavat niin että kohisee. Aika muuttuu, tarpeet muuttuvat, minäkin muutun mukana. Ystäväni kutsui meidät synttäreiden kunniaksi veneilemään. Katsoin pientä tyttöäni, joka kikatti veneen hytkyessä aallokossa. Kun hän katsoi minua ja nauroi, sydämessäni läikähti. Viimeiset neljä kuukautta on ollut hänellekin uuden opettelun aikaa; ainokaisesta isosiskoksi.
Parin tunnin veneretki oli kuin aikamatka. Vauva oli kotona isänsä kanssa ja järvellä tuulen tuivertaessa hiuksia tunsin olevani valtavan onnellinen. Elämä menee niin kuin se menee, toisiin asioihin voi vaikuttaa ja toisiin ei. Ilman ajan kulua ei voisi kokea mitään, se on ainoa tapa olla elossa. Vanheminen on vääjäämätöntä ja sitä tapahtuu joka päivä, ei vain syntymäpäivinä. Ainoa tapa tarrata päiviin on nauttia niistä ja tehdä niistä merkityksellisiä. Elämä on aivan liian arvokas siihen, että sen antaisi lipua ohitse.
Haikeus on hyvä tunne. Siihen sisältyy valtavasti onnellisuutta ja ripaus menettämisen pelkoa. Tässä vaa´assa punttien ei tarvise olla tasan, vaan onni saa painaa paljon enemmän. Syntymäpäiviin voi suhtautua kahdella tapaa. Joko suremalla sitä, että taas on vuosi eletty tai iloitsemalla siitä, että taas on vuosi eletty.
Tulevat pari viikkoa keskityn tärkeimpiini, nautin kesästä ja auringosta. En pidä totaalista blogilomaa, mutta tahti saattaa olla vähän verkkaisempi. Katsokaas pitää ihan käytännössä testata, kuinka paljon näin vanha jaksaa 😀
7 Kommentit
Hyvää Syntymäpäivää <3 Paljon samoja ajatuksia pyörii päässä joka vuosi kun ikää tulee…tutulta tuntuu…
Ihana teksti <3 Mä oon huomannut että tässä vauvakuplassa tulee fiilisteltyä ihan kaikkea vähän enemmän kuin normaalisti, mutta minkäs teet kun sitä vaan on niin onnellinen!
Mulla oli IHAN sama fiilis silloin kuin T oli vauva ja täysimetin. Ja nyt tänäänkin kieltämättä olisin voinut jäädä istuskelemaan terassille siinä vaiheessa kun lähdettiin klo 20 kotia kohti kaupungista poitsun kanssa. Ja myöskin tuon allekirjoitan, että vauvavuosi ja lapsiperhearki muutenkin tuo kyllä merkkinsä kasvoille ja kroppaan.
Mutta se on ihan varmaa, että kun imetys loppuu ja lapsi kasvaa, niin omiin menoihin pääsee taas ihan eri tavalla. Ja siellä omissa menoissa ollessa ajatuskin omista pienistä sängyissään tuhisevista aiheuttaa kylmänväreet kropassa ja tuo onnenkyyneleet silmiin.
Ihanaa synttäripäivän iltaa! Ja onnea, sulla on kaikki.
Tunnistan niin tuon haikeuden tunteen. Aikaisemmin sen aiheutti vain eroaminen jonkun hauskan porukan kanssa vietetyn ajan jälkeen ja suomen liian lyhyt kesä joka tuntui valuvan sormien lävitse. Nyt sen aiheuttaa tuo vauva joka vaatii kaiken äidin ajan, niin rakas kuin se onkin.
Osasit jotenkin tosi hienosti tiivistää tuon onnellisuuden ja menettämisen pelon. En ole ajatellut sitä noin – nerokasta!
Kauppamatkalla lukemassa uusimpia kuulumisianne ja itkuhan täällä tuli. Ihanaati kirjoitit! Samaistun niin ajatuksiisi. <3
Paljon onnea myös syntymäpäiväsi johdosta.
Oot kyllä hyvä osoitus siitä että mitään ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. Juuri tästäkin syystä tykkään täällä käydä ihania juttujasi lukemassa ja kauniita kuviasi katsomassa.
Nautitaan kesästä ja ihan vaan arjesta juuri nyt. <3
Anteeksi kun itketin sinua kaupassa 😉 Ehkä se on tämä elämäntilannekin, joka herkistää. Onni voi olla hauras, mutta ei elämää voi liian varpaillaan elää. Nyt nautitaan <3
Eksyin ensimmäistä kertaa blogiisi ja törmäsin tähän ihanaan ja viisaaseen tekstiiisi, loistava kirjoitus!
Voin täysin samaistua noihin haikeuden ja onnen tunteisiin, mitkä erityisesti lasten myötä ovat hurjasti lisääntyneet!
Onnea vielä synttäreiden johdosta