Joidenkin juttujen kanssa sitä jää jahkaamaan. Päätöksen tekeminen pitkittyy syystä tai toisesta, järki sanoo yhtä ja sydän toista. Minulla on vähän taipumusta kiintyä seiniin ja tavaroihin. Ei nyt ihan kaikkiin, mutta joihinkin spesiaalitapauksiin. Luulen, että kyseessä on enemmänkin muistot ja fiilikset, kuin se varsinainen konkreettinen asia tai esine. Mutta yhtä kaikki, joskus on vaikeaa sanoa hyvästi.
Nyt sydämentykytyksiä aiheutti olohuonessamme ollut Galileo-keinutuoli. Tykkäsin siitä kamalasti, mutta samalla tiesin että se hallitsee tilaa liikaa. Jo ostohetkellä minulla oli eräs toinenkin tuolikandidaatti mielessä ja se on yhä vain kummitellut kaikki nämä vuodet. Kun sitten näppäilin myynti-ilmoituksen, ajattelin että kokeillaan; tuolista ei ole mikään pakko luopua.
Niin siinä sitten kävi, että nojatuoli löysi uuden kodin nopeasti. Se pääsi onneksi tuttuun perheeseen, ihan lähelle. Jotenkin hassulla tavalla sydäntä lämmitti, kun perheen äiti laittoi minulle illalla viestiä, että koko perhe on tosi fiiliksissä tuolista ja lapset rakastavat istua sen pehmeässä sylissä. Tästä puhun, kun puhun tarinoista huonekalujen takana. Koti ei täyty vain esineistä, vaan muistoista. Ja joskus jotkut muistot saattaavat kulminoitua vaikka yhteen nojatuoliin.
Kun tuoli on uudessa hyvässä kodissaan, oli minun aika alkaa tutkia tilaa ilman sitä. Siirsin Eamesin Rar-keinutuolin toiselle puolelle huonetta, jolloin kulku televisiohuoneeseen avautui entistä paremmin. Huoneessa oli yhtäkkiä tilaa ja ilmavuutta. Vaikka sää oli todella harmaa ja pilvinen, jotain raikasta sisustukseen tuli. Tilaa liikkua, hengittää ja olla.
”Annetaan olla hetki näin”, sanoi mieheni, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Laitoimme takkaan tulen ja istuskelin hetkisen tyynykasassa liekkien lämmössä lattialla. Mietin sitä päivää, kun lapset muuttavat pois kotoa. Ei nyt ihan akuutti kriisinaihe, mutta jotain pientä rinnassa läikähti. Jos tuolista luopuminen tuntuu tältä, miten koskaan tulen selviämään siitä…? 😉
Saat sen mistä luovut, sanotaan. Tilaa tuli uusille unelmille.
Ps. Olenko ainoa ihminen maapallolla, joka kiintyy huonekaluihin? D:
16 Kommentit
Et ole ainoa 😀 Itselläni oli kyynel silmässä kun automme lähti uudelle omistajalle 😀 Kyllä tiettyihin juttuihin vaan kiintyy…. Edelleen muuten sanon että blogisi on niin ihana 🙂 Kiitos siitä 🙂
Ai niin, minähän ihan unohdin että itkeskelin myös ensimmäisen oman autoni perään, kun se lähti uudelle omistajalleen 😀 Kiitos kauniista sanoistasi, nyt ei itketä vaan hymyilyttää 🙂
Haha, sä oot Kerttu ihana 🙂
Hömppä mikä hömppä 😀
Minun vanhin tyttäreni sanoi tänään, että saanhan isoimman makkarin ennen kuin muutan pois kotoa… Melkein tippa silmässä miettinyt, että kohta ne vauvat lentävät pesästä ja täällä sitten miehen kanssa ihmetellään tyhjissä tuoleissa maailman menoa. Iikk, ei vielä ei! Mutta huoneiden vaihdon tuo lause taitaa saada aikaan…hyvä veto tytöltä 😀
Taitaa tyttö tietää, mistä narusta kannattaa vetää 😉 Fiksu neiti! Onneksi tässä on vielä aikaa totuttautua ajatukseen lasten muuttamisesta. Jos tuo pikkuherra alkais vaikka ensin ryömimään 😀
No jopas oli suht. samanlainen otsikko sekä aihe! Just postasin yhdestä masterpiecestä, josta en voinut luopua!!
Pitääpä kurkkia sun postaus <3
Minulla tekee tiukkaa luopua huonekaluista, jotka olen itse tehnyt tai entisöinyt. Tälläkin hetkellä käyn pään sisällä sellaista entten tentten-ajatusta muutaman nojatuolin osalta…
Uskon, että käsityöt ja kaikki itse tehty luo vielä enemmän tunnesidettä! Mutta toisaalta kun osaa luopuoa, harvaa esinettä jää kaipaamaan.
Minun oli todella vaikeaa luopua nojatuolista, joka oli ensimmäinen omaan kotiini aikoinaan ostamani huonekalu! Meillä on käynnissä pienimuotoinen tavaroiden karsimisprojekti, ja ensimmäinen pois laitettava tavara oli juuri tuo nojatuoli. Sille ei vain löytynyt enää paikkaa, eikä se oikein sopinut muuttuneeseen sisustusmakuuni, mutta silti vastustelin paljon kun mies ehdotti siitä luopumista. Nojatuolin jälkeen muista tavaroista onkin ollut sitten paljon helpompaa luopua 🙂 , se jotenkin kummallisella tavalla muutti ajatusmaailmaani juuri tuohon tavaroihin kiintymiseen liittyen!
Saanko muuten kysyä, että mitä joululevyä oletkaan kehunut?! Muistelen, että joskus kirjoitit jostain kivasta joululevystä, mitä fiilistelit muistaakseni jo ihan hyvissä ajoin. Joku lukijakin komppasi sitä, joten jäi mieleen, kun oli minulle uusi tuttavuus. Olen antanut itselleni luvan ostaa yhden uuden joululevyn joka vuosi, mikäli eteen tulee joku todella hyvä levy. Nyt alkaa pikkuhiljaa joulu jo hiipiä mieleen, kun ilmat viilenee ja illat pimenee. Jokohan kohta saisi laittaa ulos valoja…
Noin se monesti menee! Ensin ei raaskisi luopua, mutta kun päätöksen tekee, huomaa että ei enää koko esinettä kaipaakaan!
Luulen, että kyseessä on Michael Bubblen joululevy. Ai että se on ihana <3 Kohta pääsee taas fiilistelemään!
Minä! Ja monesti mieluummin annan tavaroita lähimmäisilleni, mitä myyn vieraalle, koska ajattelen jotenkin, etten joudu luopumaan niistä, koska voin nähdä ne vielä joskus.. 🙂 Ja lähimmäisiä varmasti risoo, kun aina oon tarjoamassa jotain..
Aaah, olipa ihanat bloggarit Oraksen uudessa kilpailussa! 😉
Hih, hyvä kuulla että en ole ihan ainoa höpsö tällä pallolla 😀
Ja kiitos, mua jännittää niin superpaljon tuo homma!
Itsekin siellä eräätkin kesät olen viettänyt hanoja tehden, ja siksi odotankin mielenkiinnolla mitä tuo teidän kilpailu pitää sisällään! 🙂 Olen tottunut, että meillä on lapsuudenkodissa ollut aina vimpan päälle hanat, ja niitä on päivitetty usein, ja sama jatkuu kyllä omassakin kodissa, tosin ehkä vähän harvemmin tulee päivitettyä nykyään uusiin, mutta kylläpä taas alkoi kiinnostaa, kun bongasin tuon kilpailun. 🙂
Olen niin rakastunut itse tuunaamaani valkoiseen 60-luvun liinavaatekaappiin, että joskus mietin, kunpa minun ei koskaan tarvitsisi luopua siitä. 🙂 <3
Teidän olkkari näyttää nyt jotenkin raikkaammalta, kun iso nojatuoli on poissa. Tykkään!