Joskus mietin, miten pienestä kaikki voikaan olla kiinni. Miten monen palan summana elämästä on tullut juuri sellaista kun se on juuri nyt? Jokaisella asialla on vähintään kaksi puolta ja itse saamme valita, miten suhtaudumme. Onko elämä vain kiirettä, loskaa, laskuja ja pimeää? Vai tekemisen täyteisiä päiviä, vaihtuvia vuodenaikoja, ruokaa ja lämpöä sekä tunnelmallisia iltoja?
Omaa onnellisuutta voi hyvin punnita tämän Frances Rodmanin ajatuksen kautta:
Ajattele kuinka onnellinen olisit,
jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on.
– Ja sen jälkeen saisit
sen kaiken takaisin.
Minulle on onneksi suotu muisti, joka unohtaa ikäviä asioita. Se on ehkä osa itsesuojeluvaistoa, osaltaan taipumusta löytää asioista positiiviset puolet. Ehkä se on niinkin, että elämässä pääsee vähän helpommalla, kun ei stressaa ja murehdi liikaa. Asiat saavat tulla ja mennä, annan anteeksi ja uskon hyvää. Suren surut pois puserosta ja keskityn kivempiin juttuihin.
Tänään supertavallisena päivänä tunsin itseni erityisen onnekkaaksi. Jatkuvasti heräilevän vauvamme unikoulun kolmantena yönä pikkuherra veti 10,5 tunnin keskeytyksettömät unet. Aamulla sain juoda kiirettömät kahvit naapurissa. Roudasin pesueeni kaupungille, söin lempisalaatin ja ostin tyttärelle pikkuisen hupsun paljettihameen. Siivoojat kävivät ja ostin ison kimpun kukkia viikonlopuksi. Päätettiin pitää pikkujoulut ja askarreltiin kutsukortit. Lapset kikattivat iltaväsyneenä ruokapöydässä toistensa hassuille äänille. Naapurinpoika vei Hugon lenkille. Pienet ovat unilla ja kynttilät palavat. Mies saapuu pian töistä. Saan kirjoittaa, ajatella, rakastaa, olla ja luultavasti myös nukkua.
Erityisen tavallista ja tavallisen erityistä arkea marraskuisessa kodissa. Ei se onnellisuus ole sen kummempi juttu.