Heille, jotka eivät ole enää täällä

Pyhäinpäivän aamu valkeni meillä varhain. Pakkanen on värjännyt maan valkoiseksi ja taivaanrannassa on sinnikkäästi ylös pyrkivä aurinko.  On täydellisen hiljaista ja kynttilöissä palaa tulet. Ajatukset karkaavat heihin, jotka eivät ole enää keskuudessamme.

Mieleeni hiipii kiitollisuus, kun muistelen isoäitejäni. Naisia, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, millainen minusta on tullut. Mummot olivat minulle läheisiä. Äidinäidin kanssa vietimme lapsuuden kesiä mökillä ja hän teki maailman parhaat jauhelihapihvit. Hän kreppasi hiukseni juhliin ja sanoi, että ”sinusta tulee varmaan isona jokin taivaanrannanmaalari”. Ja tavallaan tulikin.

Isänäiti oli positiivisen ajattelun mestari. Hänen elämänsä ei ollut aina helppoa, mutta nerokkaasti hän löysi vastoinkäymisistäkin myötäkäymiset. Hän vei minua ulkomaille ja opetti suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja auttamisen halua. Hän oli elämässäni tasan 30 vuotta ja elämäni loppuun saakka hiljennyn hänen muistolleen syntymäpäivänäni.

Nostan katseeni olohuoneen suureen tauluun. Minja Revonkorven maalauksen nimi on ”Tasapainoilua”.  Teos kertoo elämän rosoisesta harmoniasta, meidän kaikkien pyrkimyksestä tasapainoon eri elämänalueilla. Taulu edustaa minulle elämän jatkuvuutta, lohdutusta ja kaunista ja puhdistavaa surua. Tänään pyhäinpäivänä teemme kierroksen hautausmaalla ja sytytämme kynttilät edesmenneille läheisille.

Levollisen kaunista pyhäinpäivää kaikille!