Terkkuja turbulenssista, siitä samasta jossa kaikki me olemme. Uutiset ovat kuin jämähtäneet paikoilleen ja koronatestijonossa mietin, että tässä sitä tehdään erikoisia lapsuusmuistoja. Kaikki on muuttunut, mutta mikään ei silti meinaa mennä eteenpäin. Jossain kummallisessa välitilassa kellutaan ja kaikki suunnitelmat alkavat sanoilla, sitten jos…
Ja juuri sillä hetkellä, kun ajattelin että mitta on täynnä, ilmestyi aurinko. Laittoi silmät sirrilleen ja paljasti pienet sormenjäljet ikkunassa. Tuuppasi ulos ja hiihtämään. Onko se vain minun somekuplassani, vai onko hiihto todellakin nyt ennen näkemättömässä suosiossa?
Poikkeusajat ovat saaneet perusasioiden äärelle. Edelleen siellä samassa somekuplassa lasketaan mäkeä kaikilla mahdollisilla välineillä, paistetaan vaahtokarkkeja nuotiolla ja jaetaan ihania lähiretkivinkkejä. Ihan kuin kompensaationa tästä kaikesta luontoäiti on järjestänyt meille kunnon talven ja tekemistä ulos.
Avannon pukukopissa oli nainen, joka kertoi tämän olevan hänen 25. uintitalvensa. Koskaan ei ole ollut tällaista ryysistä. Onneksi meillä on luonto ja avarat mahdollisuudet olla ihan pihalla, myös fyysisesti. Henkinen kuutamo lienee yhteinen kokemus 2020-21.
Olen nauttinut talvesta itsekin, meillä on kausikortit rinteeseen ja käyn siellä nostamassa verenpainettani vauhdikkaan kuopuksen kanssa. Olen pohtinut sellaisen turvallisuusnauhoitteen äänittämistä, jonka voisin soittaa aina hissimatkalla, sen verran äidillä on sama kasetti päällä. Ettei nyt vaan sattuis mitään. No, kotona ne onnettomuudet sitten kuitenkin tilastojen mukaan tulevat, kun vahingossa liukastuu villasukkaan tai polttaa kielensä teessä.
Joka päivä olen kiitollinen valosta, kauniista talvesta, lähestyvästä keväästä ja pitenevästä päivästä. Toivosta ja toiveikkuudesta, joka kannattelee. Sillä vaikka nyt tehdään erikoisia muistoja, koittaa vielä se päivä kun palaamme ajatuksissamme erikoisiin aikoihin, jolloin kaikki hurahtivat hiihtämään.
Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli
Onks sen jälkeen uusi mäki?