”Ensimmäiset 2500 leikkausta olivat vaikeimmat”, sanoi Sakari Orava, yksi maailman arvostetuimmista urheilukirurgeista Huipulla tuulee-seminaarissa tällä viikolla. Hän rullasi esityksensä aikana läpi vaikuttavan CV:nsä:  sairaalat ja maat, joissa hän työskennellyt ja näytti listan huippu-urheilijoista David Beckhamia myöten, joita hän on operoinut.

Hän teki sen ilman pröystäilyä. Hän vain kertoi mitä on tehnyt ja totesi perään, että jos et itse kerro tekemisiäsi, niin ei niistä saa kukaan tietää.

Meitä suomalaisia sanotaan vaatimattomiksi. Emme halua tehdä itsestämme numeroa, eikä meitä varten kannata laittaa tippumaan lisää kahvia. Jos joku erehtyy kehumaan, yritämme löytää tavan latistaa tunnelmaa, sillä kyseessähän on oltava joku erehdys tai vähintään kehuja liioittelee sanojaan.

Omista tekemisistään kertovia ihmisiä pidetään helposti ylpeilijöinä, oman kilven kiillottajina ja pintaliitäjinä. Usein myös mietimme kahdesti, kannattaako kehaista, ettei vaan nouse menestys päähän. Sehän vasta kamalaa onkin, tyyppi joka menestyy ja vielä nauttii siitä.

Minä tunnistan itsessäni varovaisuuden. En halua hehkuttaa tai huudella, jos vaikka homma ei onnistukaan täydellisesti. Sen täydellisyyden määritelmän asetan vain ihan itse. Kun homma on tehty, niin tuntuu siltä, että eipä sitä kannata alkaa vanhoja asioita muistelemaan.

Välihuomautuksena mainittakoon, että olen varsin usein suurpiirteinen, enkä koe olevani perfektionisti. Mutta silti rima on jossain puiden latvojen ja pilvien välimaastossa.

”Antaa tekojen puhua puolestaan” on ihan hyvä sanonta, mutta siinä on yksi vika. Teot eivät osaa puhua. Missä vaiheessa toisten kehuminen vähenee radikaalisti? Lasta kasvattaessa kun kannustaminen, positiivinen palaute ja spontaanit kehut ovat rutiinia.

Jutun pointti tulee tässä:  ei tarvitse olla maailmanmestari tai huippukirurgi voidakseen iloita saavutuksistaan! Ei tarvitse voittaa mitään, olla paras tai tehdä ennätyksiä, se oma tunne riittää. Onnistuminen, tavoitteeseen pääseminen tai vaikean päätöksen tekeminen ovat erinomaisia syitä juhlistaa elämän erävoittoja.

Kerron teille esimerkin.

Ensi viikolla alkaa podcast-nauhoitukset ja pian julkistan täällä blogissani nimen ja vieraslistan. ”No tämä on nyt tämmöinen ihan tavallinen podcast-sarja, katsotaan mitä siitä tulee. Onneksi studiossa on ammattilaisia, kun itse olen tällainen amatööri. Sitten kun kaikki 10 jaksoa on nauhoitettu, voidaan juhlistaa asiaa. Tai ehkä silloin, kun eka jakso tulee ulos vai olisiko aika silloin, kun viimeinen jakso on julkaistu. Kuka sitä enää siinä vaiheessa mitään viitsii juhlia menneitä asioita?.”

Hittolainen, saan toteuttaa oman unelmani! Saan tehdä jotain uutta mahtavien tyyppien kanssa, minuun luotetaan ja saan mahdollisuuden. Eikö se ole jo skoolaamisen arvoinen asia?

Kun katson taaksepäin, näen aikamoisen liudan juhlimattomia asioita. Isoja ja pieniä juttuja, joista olen voinut olla siinä hetkessä iloinen ja ylpeä. Saman tilanteen näen monen ystäväni elämässä, etenkin naisten. Jos vähän yleistää, miehet ehkä helpommin pysähtyvät saavutustensa äärelle.

Jos tavoittelee täydellisyyttä tai vertaa omia onnistumisiaan jatkuvasti muihin, jää moni onnistuminen huomaamatta.  Jälkeenpäin katsottuna ne ovat kohokohtia, jotka sillä hetkellä on latistettu arjeksi.

Kun skaalaa laajennetaan, nähdään viisi miljoonaa suomalaista. Olemme pieni tahra maailmankartalla, jos emme kerro keitä olemme, mitä osaamme ja mistä haaveilemme.

Maailmaa on paljon vaikeampaa muuttaa kuin omaa itseään, siispä tässä haasteessa voi hyvin aloittaa läheltä. Nostamalla ihmisiä vieressäsi huomaat nousevasi itsekin.