En haluaisi olla näin helppo. Mutta olen.

Valolla on käsittämätön vaikutus energiatasooni ja mielialaani.

Valo on vähän kuin uni, sitä ei voi pitkäaikaisesti varastoida.

Marraskuussa Espanjassa energiatasot olivat korkealla, mutta joulukuun kaamos söi sisäisen aurinkopankkini nopeasti. Ja onhan se ihan tieteellisesti todistettu, että ihminen tarvitsee optimaalisen mielialan ylläpitämiseksi tietyn valoannoksen, mutta annos vaihtelee yksilöllisesti. Onnekkaat kaamosrakastajat, sanoisin! Vai onkohan heille sitten yöttömän yön valo vaikea?

On ihmisiä, jotka sanovat, että säät eivät heitä hetkauta. Miksi käyttää omaa energiaa sään miettimiseen, kun siihen ei voi vaikuttaa? Sää ei sinänsä ole itselläni se ratkaiseva tekijä, vaan yleisesti ottaen valon määrä. Silloin tällöin nautin sadepäivistä ja jopa myrskyistä, niissä on oman tunnelmansa.

Koiran kanssa ulkoillaan kelissä kuin kelissä vuoden jokaisena päivänä.   Koirallinen elämä siis sopii minulle, pyrin ulkoilemaan joka päivä edes hetken luonnonvalossa, lähes aina metsässä. Olen kiitollinen siitä, että Jalo vie minut ulos silloinkin, kun en itse halua tai jaksa. Lähteminen saattaa olla vaikeaa, mutta koskaan ei kaduta. Paras personal trainer ehdottomasti.

Olen parantumaton valofiiistelijä. Rakastan aamu- ja ilta-aurinkojen värisävyjä, jotka luovat aivan omanlaisen tunnelmansa. Ihastelen aina ääneen, jos aurinko värjää taivaanrannan pastellisen pinkiksi  ennen laskeutumistaan. Pysähdyn valojen ja varjojen äärelle ihmettelemään niiden kulkua.

Täällä kodissa on ollut kiva seurailla, kuinka valo kulkee huoneesta toiseen. Vaikka aurinkoa rakastankin, ikävin valo on suora, silmiin paistava aurinko, joka sokaisee. Usein suora ilta-aurinko on todella armoton, alhaalta pistävästi silmiinpaistava valo on hankala. Kauneimmin ja lempeimmin valo tulee hieman taittaen.

Tarvitaan valoa, mutta tarvitaan myös verhoja.  Olohuoneen ikkunoihin onkin sellaiset tulossa, kun remontin dominoefekti etenee siihen vaiheeseen. Ensin pitää maalata seinät.

Sydäntalven tunnelmassa on jo aimo ripaus kevättä. Valo jo aidosti lämmittää, vaikka meillä täällä Keski-Suomessa vielä riittää lunta reilusti ja hyvä niin. Tulppaanitkin – kaikessa kliseisyydessään – muistuttavat siitä, että kaamos on taitettu ja kevättä kohti mennään.

Mutta se mieli: auringonsäteiden kanssa se tanssahtelee kuin lapsi. Se yrittää ahmia kaiken tarjolla olevan valon hykerrellen tyytyväisenä tavallisimmissakin puuhissa. Se näkee ympärillään kauneutta, iloa ja toivoa hämäriä päiviä enemmän. Valo kutsuu ulos ja urheilemaan, irrottelemaan entistäkin enemmän endorfiinejä.  Se tuo enemmän tunteja vuorokauteen ja aikaa elämään tehdä kivoja asioita. Valossa kuoriudun sellaiseksi versioksi itsestäni, josta pidän enemmän.

Tässä vaiheessa vuotta sitä aina huokaisee, että paras on edessä. Pidentyvä päivä, heräävä luonto ja vuodenaika, jolloin saa olla hyvillä mielin ihan pihalla.

Onko muita valon lapsia linjoilla? Millainen merkitys valolla on sinuun?