En edes tiedä, kuinka kiitollinen pitäisi olla ystävistä, joiden kanssa on saanut kokea kaiken. Katsoimme ala-asteen kolman luokan luokkakuvaa, jossa istuimme vierekkäin saparoissamme ja pitsikauluksissamme. Minä sain pitää kylttiä, jossa lukee luokkamme nimi ja olin haljeta ylpeydestä. Siinä lukee 3B ja vuosi 1989.
Olemme kulkeneet rinnakkain teinivuodet. Mieleeni piirtyi kerta, kun lähdin juhlista muita aikaisemmin kotiin. Ystäväni pyöräili yöllä talollemme, kiipesi paloportaita pitkin toiseen kerrokseen ja koputti ikkunaani. Kun hieman säikähtäneenä kurkistin verhojen raosta, hän sanoi: ”nuku vaan, tulin tarkistamaan että olet kotona”.
Olemme eläneet yhdessä vaudikkaat opiskeluvuodet ja juhlineet sen mitä siihen elämänvaiheeseen kuuluu. Tiedämme toistemme ensirakkaudet, sydänsurut, unelmat ja haasteet. Olemme olleet riidoissa, sopineet jälleen ja jakaneet kasvukipumme. Olemme seisseet toistemme vierellä kaasoina sinä tärkeimpänä päivänä. Tiedämme toistemme vahvuudet ja heikkoudet, ne ärsyttävimmätkin piirteet. Ja yhä vain, tai juuri siksi: me olemme sydänystäviä.
Voi mikä matka se onkaan ollut! Vietimme kolmestaan vuorokauden, ilman yhtään miestä tai lasta. Söimme hyvin, kiertelimme kauppoja, saunoimme, puhuimme ja nauroimme. Nyt olemme taas uuden edessä ja odotamme ystävämme pienen tyttären syntymää. Kiitollisuutta, onnellisuutta ja seesteisyyttä. Kutsussa luki Kaija Koon laulusta lainaus:
Taas me kohdataan kun päiviä ois mennyt vaan
elämälle kiitos, jatketaan
siitä mihin jäätiin viimeksi kun tavattiin
meikit naamoilta me naurettiin.
Tää on se hetki, ei multa mitään vaadita.
Ja siihen postauksen ensimmäiseen kysymykseenkin tiedän nyt vastauksen: se on äärettömän kiitollinen. Ja emme ole edes puolivälin krouvissa, meillä on aikaa. Tässä seurassa vietetään elämänmittainen matka.