”Ollaan tässä vaan, jooko?”, sanoo viisivuotiaan ääni. Ollaan vain, ei meillä ole kiirettä minnekään. Talviaika on hämärtänyt maiseman, takassa ritisee tuli ja jalkoja lämmitää mummon kutomat villasukat. Ollaan vaan.
Ei ole vaikeaa päättää, mistä se onni löytyy. Värivalot, merkkilaukut ja korkokengät ovat toki kivoja, mutta niiden vastapainoksi tarvitaan villasukkia, kotiverkkareita ja kainaloaikaa, jossa ei siivota, järjestellä tai stailata.
Eikä siitäkään mitään tulisi, jos ei koskaan lähtisi minnekään. Oma koti on juuri siksi niin tärkeä, että välillä saa katsella muitakin maisemia. Jos minun pitäisi valita vain yksi sana, jonka toivoisin kuvaavani elämääni, se olisi balanssi. Balanssi arjen ja juhlan, levon ja liikunnan, kodin ja matkailun, muutoksien ja muuttumattomuuden, yksin ja yhdessä olemisen välillä. Ilman toista, ei voi nauttia toisestakaan.
Ja siinä nojatuolissa istuessa, tärkeimpien ollessa ihan lähellä, alkaa sydäntä vähän pakottaa. On onni, että joskus saa ikävöidä. Elämä on balanssissa.