Retkimoodissa

Jos haluaa hakea mittasuhteita omaan elämäänsä, kannattaa mennä metsään.

Katsellessani tytärtäni ikimäntyjen ympäröimänä, ymmärtää konkreettisesti kuinka pieni ihminen on. Ja kun laittaa omat haasteensa samanlaisiin mittasuhteisiin, on yhtäkkiä helppoa hengittää. Metsän keskellä, vesien ympäröimänä luonnon hiljaisuudessa, se on helppoa muutenkin.

En ole koskaan ollut mikään retki-ihminen. Festaritkin jäivät nuoruudessa kiertämättä, kun ajatus telttamajoituksesta tuntui niin epämiellyttävältä. Lapsena olin mukana partiossa, josta jäi muistoksi litimärkä leiriviikonloppu jossain huitsinskuggenissa. Ne hatarat erätaidotkin ovat ruostuneet, vaikka tulenteko, perussuunnistaminen ja ensiavun antaminen pitäisi kuulua jokaisen yleissivistykseen.

Kun neljäkymmentä on lähempänä kuin kolmekymmentä, alkaa ihmeesti taas perusasiat kiinnostaa. Hidastaminen, yksinkertaistaminen, läsnäolo ja luonnon ihmettely tuntuvat tärkeimmiltä kuin koskaan. Tähän tarpeeseen liittyy mökkiprojektikin. Tiedän, että odotukset saattavat olla romantisoitujakin, mutta viime viikonlopun perheretki osoitti, että olemme oikealla tiellä.

Tarvitaan vain hyvä porukka, järkevä retkikohde, maistuvat retkieväät, säänmukainen varustus ja kohtuullinen keli. Muuta ei sitten tarvitakaan. Teimme rakkaiden ystäviemme kanssa pienen retken Laukaan Kirkkoniemeen viikonloppuna ja se osoitti, mitä tarvitsen enemmän.

Grillattuja lihapiirakoita! Hah, no ehkä niitäkin, mutta ennen kaikkea pysähtymistä ja hidastamista. Tuleen tuijottamista ja käpyjä keräävien ja puissa kiipeilevien lasten katselemista. Tahtoikästen lasten ei-toivottujen uintiyritysten estämistä ja kiireetöntä yhdessä oloa. Lasten kanssa retkeilyssä kun on parempi jättää kilometritavoitteet ja keskittyä muihin juttuihin.

Hän on Niina, nainen joka sai minutkin innostumaan retkeilystä. Olen vuosien ajan seurannut Niinan perheen retkiä lähelle ja kauas. Niitä on tehty pariskuntana, yhden lapsen perheenä ja nyt kahden tyttären kanssa. Vauva-aikanakin he ovat lähteneet, mutta valinneet kohteet niin, että kulku onnistuu vaunujen kanssa. Olen ihaillut ja ihmetellyt heidän tarmoaan lähteä ja ajatellut, että minulta vaan puuttuu jokin geeni, joka vetäisi minua metsään.

Omien lasten myötä ajatus luonnon arvostamisesta ja siihen liittyvistä tiedoista ja taidoista on noussut uudelleen pintaan. Retkeilyn ei tarvitse olla märässä makuupussissa nukkumista, vaan mukavaa, leppoisaa, palauttavaa ja siinä sivussa ihan vahingossa, opettavaistakin. Haluan, että lapseni tottuvat liikkumaan luonnossa, tunnistamaan lintuja, eläimiä ja kasveja. Äidin täytyy varmaan ladata pari luontoappsia kännykkään, jotta voi lapsiaan opettaa 😉

Niina on vähän aikaa sitten perustanut oman blogin, Retkimoodin. Siellä hän jakaa kokemuksia, fiiliksiä, neuvoja ja vinkkejä retkiin lähelle ja kauan, lasten kanssa ja ilman. Ainakin minua innostaa ajatus, että voin kokemattomampana retkeilijänä poimia rusinoita (tikku)pullasta ja mennä sellaisiin paikkoihin, jotka joku toinen on jo lasten kanssa testannut. Esimerkiksi kuvien Kirkkoniemeen tuskin olisin osannut mennä, mutta se on kuulema takuuhyvä kohde. Ja niin olikin.

Samassa havahduin myös siihen, miten hyvässä retki-iässä 2- ja 7-vuotiaat lapseni ovat. Pienempi nyt toki saattaa vielä vetää pikkuraivarit, kun ei saa mennä huhtikuussa uimaan, mutta kaiken kaikkiaan molemmat olivat reipasta ja mukavaa seuraa. Meidän retkemme kesti tällä kertaa kolmisen tuntia ja voin vannoa, niin niin nopeasti kuluneita tunteja en ole hetkeen kokenut.

Niina sanoi blogia aloittaessaan, että jos yksikin tyyppi innostuu hänen esimerkistään edes pienelle retkelle, tavoite on täytetty. Rakas ystäväni, tilanne on nyt niin, että joudut  ensin hilaamaan rimaa korkeammalle ja sen jälkeen tätä neljän hengen innokasta retkiposseamme vielä monta kertaa metsään. Se oli nimittäin ihan parasta!

Tutustu Niina Retkimoodi-blogiin täällä!