Viime viikot eivät ole olleet helppoja, sillä olen ollut vieressäkulkijana ja sivustaseuraajana surullisissa asioissa.
Ensimmäinen uutinen tuli viestillä: syöpä on uusiutunut. Jo kerran annetut puhtaat paperit sotkettiin ja rypistettiin sekunneissa. Rintaa puristaa, kun puhutaan tehoamattomista hoidosta ja eliniästä, jota lasketaan kuukausissa. En ole ihan lähellä, mutta näen miten suru sataa laajalle. On vaikeaa löytää sanoja, mutta kerron sen ääneen. Tuleepahan sanottua edes jotain, jotta myötätunto välittyy.
Toinen uutinen kantautuu kesken leppoisan lauantai-illan. Ystävien avioero: parin, jonka liiton puolesta olisin laittanut veikkauksissa rahani. Mutta elämä ei ole uhkapeli, eikä kukaan ulkopuolelta tiedä, mutta mitä ihmiset käyvät läpi. Harmittaa, että ruuhkavuosissa yhteydenpito on vähentynyt, enkä ole kysynyt oikeasti kuulumisia pitkään aikaan. Ero voi olla kauniskin, ajattelen. Kunhan ihmiset vaan olisivat onnellisia.
Isot lapset, isommat murheet sanotaan. Höpsis, elämänhän pitäisi helpottaa kun lapset kasvavat, mutta ei se näin aina mene. Ystäväni katse on väsynyt, takana on valvottuja öitä ja hartijoita painavaa huolta. Elämän pitäisi jo kantaa, mutta lapsi valitseekin vääränlaisia polkuja. Kun pitäisi suunnitella opiskeluita ja unelmien työpaikkaa, eivät ajatukset kannakaan huomista pidemmälle. Kaikki tukiverkot lähipiiristä viranomaisiin on viritetty toimimaan, mutta mikään ei tunnu riittävän. Kun ei vain sattuisi mitään.
Asiat ovat isoja, norsunkokoisia möhkäleitä nätisti sisustetussa huoneessa. Niitä ei voi verrata keskenään, mutta niiden olemassa olo tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Labradorinnoutajan luonteella toivoisin, että kaikilla olisi aina mukavaa. Asiat sujuisivat sulavasti, olisi aurinkoa ja sopivan tasaista. Ei elämä – valitettavasti- ole aina sellaista.
Isojen uutisten alla ajatukset kääntyvät pois itsestä ja voi olla vaikeaa toimia. Eihän vain utele suotta tai hössötä ja rasita siten jo valmiiksi vaikeaa tilannetta? Kuinka osaisi olla juuri sopivasti läsnä ja apuna? Riittääkö se, että toinen tietää, että olen täällä? Jos hän pikkusormensa nostaa, riennän auttamaan.
Ei se ehkä aina riitä.
On ollut kaikenlaista kiirettä. Näitä kuuluisia ruuhkavuosia, pienet lapset, kaksi työtä ja mökkiprojekti. Kun lähellä käydään monenlaisia myllerryksiä, omat kiireet ovat alkaneet tuntua mitättömiltä ja turhilta. Ei niin, että asiat jotka aiheuttavat kiirettä olisivat turhia, mutta se tunne on turha.
Kun kysytään, mitä kuuluu, se on mahdollisuus kertoa elämästä tai fiiliksestä mitä vain. Miksi niin usein vastaus on, että kiirettä? Eihän se edes ole vastaus, vaan laiska toteamus, että meneillään on monenlaista, eikä aikataulut tai jaksaminen meinaa pysyä mukana. Olen sortunut kiireen valittamiseen tai joskus kierrän termin ovelasti käyttämällä sanaa ”touhukasta”. Päivä huvipuistossa voi olla touhukas, mutta arkea eli elämää voisi opetella kuvailemaan muillakin termeillä kun kiireinen tai touhukas.
Miksi niin usein tarvitaan sydäntä puristavaa huolta, että osaa laittaa asiat mittasuhteisiin? Se kiire, jota arjessaan kokee, on sarja tärkeitä ja merkityksellisiä hetkiä ja valintoja. Suureksi onneksi sellaisia, joita on saanut itse tehdä.
Kun elämä alkaa värittämään tummempia sävyjä, tapahtuu asioista, joihin et voi kunnolla vaikuttaa. Voi vain toivoa, että lääkkeet tehoaisivat, rakkaus kestäisi ja lapset pärjäisivät.
Joskus elämä tarjoilee meille hetkiä, jolloin kiire loppuu. Se voi pysähdyttää ilman stop-merkkejä ja lamaannuttaa ilman varoituksia. Yhtäkkiä harrastuskuskaukset, kauppaan unohtuneet valmispinaattilelut, raportin deadlinet ja kesälomasuunnitelmat ovat toisarvoisia tai niistä tulee tavallisen elämän haavekuvia.
Olen vakaasti päättänyt lopettaa kiireen valittamisen. Teen sen, vaikka asiat elämässäni eivät vähentyisi tai ajanhallinta parantuisi. Kiire voi olla bussiin tai tasalta alkavalle jumppatunnille, mutta se ei saa olla adjektiivi sille, mitä kuuluu.
Niin kiire ei saa olla, että ei ehdi kysyä kuulumisia ja kuunnella, mitä toinen vastaa. Sen ”kiirettä” – vastauksen takaa saattaa löytyä kokonainen maailma, jonka seikkailussa harva meistä pärjää yksin.
58 Kommentit
<3 ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiireen taakse oi piilottaa paljon asioita, ja joskus tuntuu, että jos ei ole olevinaan kiire, ei ole tehokas. Itsekin sorrun usein jonkun kysellessä kuulumisia vastaamaan, että kiirettä töissä ja kotona. Mikä vastaus se on? Elämässä on kaikkea, mutta ei sitä pitäisi kiireessä elää. Tuo lopun viittaus kiireestä bussiin on niin totta! Entinen esimieheni sanoi aina, että töitä voi olla paljon mutta kiire on vain junaan! Osaisipa sitä elää elämää niin, että pysähdykseen ei tarvittaisi jotain musertavan dramaattista. Kiitos sekä tästä kirjoituksesta että kaikista aiemmista ja tulevista! Hyvää ja kiireetöntä kevättä sinulle ja perheellesi!
Kiitos ihanasta kommentistasi! <3 Kiiretöntä ja mukavaa viikonloppua!
Olen Annan kanssa samaa mieltä oikeastaan kaikesta, esimiehen viisaita sanoja en jaa (kun minulle ei ole sellaista sanottu koskaan), mutta muuten. Liian usein sitä vaan mennä touhottaa, kun on niin kovin kiirekiirekiire, kun oikeasti ei ehkä olekaan, tekee vain itselleen sen kiireen (ja samalla kenties tärkeyden) tunteen hokemalla sitä. Ystävä kysyi minulta muutamia vuosia sitten, mitä kuuluu. Vastasin, että ihan perusarkea. Heti perään piti selitellä sitä, että se on ihanaa ja että sitä kaipaa kiireen keskellä. Miksi piti selitellä yhtään mitään? Miksei vaan voinut todeta, että perusarkea kuuluu, sillä minulle se tarkoittaa kaiken olevan hyvin. Ei mitään mullistavaa ilmassa, nautiskelen tästä.
Nyt olen yrittänyt loman jälkeen (kaksi viikkoa ulkomailla, tuli tarpeeseen pitkän lomattoman ja noh, töissä kiireisen (irvistys) ajanjakson jälkeen) pitää kiinni siitä rentoutumisesta. Koko ajan ei tarvitse tehdä jotain ja olla saavutettavissa, vaan voi istua sohvalla ja lukea kirjaa, jos siltä tuntuu.
Toivon lähipiirisi ihmisille voimia taisteluun ja parantumista, mikäli se vain on mahdollista, rakkautta ja huolien helpottumista. Ja sinulle ihanan kiireetöntä viikonloppua. Blogisi on huikea 💖
Perusarki on ihan parasta! Kaikki ovat silloin terveenä, hommat rullaavat, saa harrastaa ja nauttia 🙂 Välillä toki hommat ruuhkautuu ja tuntuu, että ei ehdi kaikkea. Niin kauan, kun kiire syntyy itse valitsemista asioista, on oikeastaan aika turha valittaa 🙂 Kiitos kauniista ja kannustavista sanoista, arvostan tosi paljon <3
Hienoja pohdintoja. Pysaytit minut. Levollista viikonloppua.
Kiitos Nora P <3 Kaunista viikonloppua sinnekin!
Juuri nyt tämä kirjoitus kosketti. Meinasi myös itkettää, ne omat murheet ja vähän toistenkin, mutta en anna sille valtaa juuri nyt. Voisi toiset tässä lounastauolla ihmetellä, joutuisi pian selittelemään ”no tämä Kertun kirjoitus se vain…”
Kiitos AM! Tiedän tuon tunteen ja sitten sitä saa purra huulta ja miettiä jotain My Little Ponyja, jotta ei hanat aukea väärässä paikassa 😀
<3 <3 <3
Kirjoitit ajatuksia herättävästi näistä elämää värittävistä tummemmista sävyistä. Samaistuin tekstiisi ja koin hyvin henkilökohtaisiakin asioita lukiessani. Vastoinkäymisissä tulee tarkasteltua omaa elämää useista näkökulmista ja asioiden läpikäyminen on myös vapauttavaa. Mietin, miten sitä voisi auttaa lähimmäistä tai tarjota apuaan, voisiko kysyä, miten voit, kuten kirjoitit. Useat haluaa auttaa, mutta ei osaa tai ei uskalla häiritä, koska ei tiedä, onko hetki oikea. Usein apua tarvitsevan kuunteleminen on juuri se oikea apukeino, antaa aikaa vaikka hetken keskustelulle.
Jokaisella meillä on oma matka kuljettavana omien ruuhkavuosien tuomien asioiden kanssa ja vuorokauteen ei saa tunteja lisää, vaikka niitä usein tarvittaisiinkin. Pysähtyminen hetkeen tuo voimia lisää, siten ettei ajattele mitään tulevaa eikä mitään käsillä olevaa, syvään hengittäminen, tilan havainnointi, keskittyminen luonnon ääniin poissulkien kaikki muut ylimääräiset ajatukset antaa lisää voimavaroja <3 hetken havainnoiminen selkiyttää ajatuksia ja antaa aivolevon.
Kaikkea hyvää sinulle, perheellesi ja ystävillesi <3 olkaa lähellä toisianne!
Kauniita ja viisaita ajatuksia, kiitos niistä. Tuo kuunteleminen on taidoista tärkein, ei se että kuulee vain oikesti kuuntelee <3
Todella hyvä teksti! Ja kiva oli seurata myös tekoprosessia!
Kiitos Heidi! Se Insta Story tuli aika spontaanisti tehtyä, mutta sitä tämä blogityö minulla on. Aika spontaania 🙂
Kirjoitat niin kauniisti ja viisaasti ❤ haluaisin vastata sinulle yhtä kauniisti ja osuvilla sanoilla siitä, miten koskettava kirjoituksesi on mutta en osaa pukea asiaa yhtä kauniisti sanoiksi. Huolen ja murheen kantaminen on niin raskasta, liikutun kyyneliin tätä lukiessa, elämä on niin haurasta ❤ Toivon, että joskus niin hektisen arjen keskellä jokainen pysähtyisi miettimään, miten onnekasta on elää tavallista arkea. Kiitos blogikirjoituksistasi ❤
Voi kiitos Jenna! Tämä kommenttisi oli enemmän kuin tarpeeksi! <3 Tavallinen arki on aivan liian aliarvostettua ja sen arvon huomaa vasta kun on usein jo liian myöhäistä. Nautitaan kaurapuurosta 😀
Kiteytit osuvasti fiilikset myös täällä tällä hetkellä. Kun niitä huonoja uutisia satelee (tutuntutut menettivät kaiken tulipalossa, tyttöjen koulukaveri menetti yllättäen toisen vanhempansa), menee omakin elämä hetkeksi sijoiltaan – tai ainakin asiat siihen oikeaan tärkeysjärjestykseen. Mutta niinhän se menee että sitä tärkeysjärjestystä on niin kovin vaikeaa muistaa siinä omassa arjessaan. Hetken kyllä – kunnes taas sortuu valittamaan juurikin siitä kiireestä tai viidestä liikakilosta. Mutta olen hyväksynyt myös tuon tosiseikan – että noin elämä menee. Tärkeintä lienee, että edes se hetken pysähtyminen – se, että hetken muistaa mikä on tärkeintä. Ja kyllähän sen oikeasti muistaa aina. Sen, että oikeasti kuuluu ihan hyvää vaikka ruuhkavuosien keskellä kiire onkin.
Halaus sinne ღ ja kaikille jotka sen tarvitsevat!
Kiitos Marja! Toki on ihan inhimillistä valittaa pikkuasioista joskus, sellaistakin elämä joskus on. Mutta isossa kuvassa on hyvä muistaa se, mikä aidosti ja oikeasti on tärkeää <3
Aivan ihana ja koskettava teksti 😌❤️❤️❤️
Iso kiitos Tiina <3
Hyvin kirjoitit Kerttu jälleen ja tärkeästä asiasta. Harmillisesti me ihmiset usein oivallamme asiat ja niiden tärkeyden vasta pakkopysähdyksessä. Onnekkaita ne, jotka sitä ihanaa arkea eläessään sitä myös arvostavat.
Sain itse syöpädiagnoosin tammikuussa ja kummasti monet asiat ajatuksissani tekivät kuin U-käännöksen. Yritän olla murehtimatta, stressaamatta, kiirehtimättä. Annan aikaa joka päivä itselleni, olen kiitollinen perheestä, ystävistä, kohtalotovereista, jotka tukevat minun matkaani. Jatkan matkaani ajoittain melko levollisena. Katastrofista ei välttämättä synny aina pelkkää pahaa ❤️
Voi mitä uutisia olet saanut, olen todella pahoillani. Voimia sinne kovasti <3 Varmasti pistää ajatukset ja arvojärjestyksen uusiksi, ihanaa että sinulla on hyvä tukiverkko ympärilläsi. Jaksamista!
Erittäin upeaa, että kysyit, riittääkö se, että toinen tietää, että olen täällä. Omista ja vierestä seuratuista kokemuksista kummuten rohkenen sanoa, että ei riitä.
Mitä tiukempi paikka, sen vaikeampaa on apua pyytää, nostaa käsi ylös ja heiluttaa – minä tarvitsen teitä muita. Niin hetkinä, jolloin eniten apua tarvitsisi, on joskus vaikea räpäyttää edes silmiä.
On kullanarvoista ja elintärkeää, että on ihmisiä, jotka silloin tällöin kysyvät, mitä kuuluu, ja tarjoavat erilaisia avun vaihtoehtoja.
Ihanaa siis, että kysyit tuota. Toivon kovasti, että ihmiset rohkaistuisivat vieläkin enemmän tarjoamaan apua. Luulen, että usein se avun tarjoamisen vähäisyys voi johtua nimenomaan siitä, ettei rohjeta ”vaivata” toista, ajatellaan, että se on toisten asioihin puuttumista tai häiritsevää.
Me suomalaiset ollaan kaikesta huolimatta hyvin kohteliaita ihmisiä, jotka kunnioittavat toisten tilaa ja yksityisyyttä. Auttamisen halua on onneksi paljon <3
Kiitos Jantunen! Näin itsekin ajattelen, ei riitä että on olemassa, mutta auttaminen konkreettisesti ei ole aina helppoa. Toivoisi, että toinen antaisi edes merkin, että nyt on hetki kun tarvitaan ystävää <3 Pitää jatkossa vaikka mennä ruuan kanssa ovelle tai just auttaa lasten hoidossa tms, pienikin asia voi olla oikealla hetkellä tosi iso.
Ihan huikea postaus. Minulla on ollut viimeisen parin viikon ajan samankaltaisia ajatuksia nähdessäni toisen surun vierestä, mutten osannut pukea niitä edes sanoiksi kunnolla, tässä postauksessa ne oikeat sanat löytyvät. <3
Iso kiitos tästä kommentista <3
Avoin ja rehellinen, elämänmakuinen kirjoituksesi kosketti. Samoja asioita ja ajatuksia jaan kanssasi, on tavallaan lohdullista ettei näiden asioiden parissa olla yksin. Minä myös usein verhoilen kiireen touhukkuulla ja koen vaikeaksi olla tekemättä mitään (hyödyllistä). Onneksi minua viisaammat läheiset siihen kannustavat ja on ihanaa, kun on joskus ”lupa” eli vahva suositus vaikka äidiltä olla tekemättä mitään. Hassua, vaikka olen nainen nelikymppinen.
Kiitos Heidi, voin samaistua ajatuksiisi!
Kaunis teksti. Ja niin totta. Menetin viime kesänä äidin pitkän sairauden jälkeen ja itse koin silloin, ettei niitä sanoja tai tekoja välttämättä tarvita, riittää, että on olemassa lähellä tai kaukana. ❤️
Kiitos Minna ja otan osaa suruusi <3
Kiitos tästä tekstistä. Tekstisi pysäytti, ja jollain tapaa toi lohtuakin. Takana on kamalin työviikko, kun tämän kamelin selkä katkesi ja itku silmässä menin avautumaan esimiehelle vakavasta työuupumuksesta.
Blogisi on hieno yhdistelmä aitoutta, herättäviä kirjoituksia, mutta myös kepeyttä ja kauniita kuvia.
Voimia Essi ja ihana kuulla, jos kirjoitus toi lohtua vaikeaan tilanteeseen. Nyt on hetkesi ottaa aikaa itsellesi <3 Lämmin kiitos ihanasta palautteesta!
Ihana kirjoitus, voin niin samaistua tähän tunnelmaan. Itsellä on ollut suuren suuri huoli lapsesta, joka tuntuu aina valitsevan sen vaikeamman polun kulkea, ei suostu kuuntelemaan eikä kuulemaan, että helpommallakin voisi päästä elämässä, kaikkea ei tarvitsisi kulkea pohjan kautta… itsellä on ollut hyvä ystävä, joka kysyy mitä kuuluu ja hänelle tulee oikeasti kerrottua mitä kuuluu, hän oli läsnä kaikkein vaikeimmissa hetkissä kuuntelemalla, onneksi, en toedä, miten olisi käynyt jos ei olisi ollut.
Aika usein kun minulta kysytään, että mitä kuuluu, niin tulee vastattua, että eipä ihmeitä, normaalia arkea, toisaalta ajattelen, että normaali arki ja tylsyys tarkoittaa sitä, ettei kuulu mitään pahaa…
Voi lapset, he eivät hoksaakaan mikä valtava huoli vanhemmilla on sydämessä. Ja mitä isompia he ovat, sen vähemmän enää voi vaikuttaa. Toivotaan, että teillä tilanne tasaantuu ja helpottaa. Aika ja ikä onneksi tekee usein tehtävänsä <3
Ajatuksia herättävä kirjoitus ❤ Aina ei löydä sanoja, mutta uskon, että kuuntelemisen taito on yksi tärkeimmistä. On ihanaa, kun ystävät kuuntelevat, kun asiat painavat mieltä ❤ ja roolit vaihtuvat tarpeen tullen. Elämä on iloja ja suruja, mutta toivottavasti ilon aiheita olisi enemmän ❤
Sinä sen kiteytit, kiitos! Voimia ja iloa uuteen viikkoon!
Kiire loppui jotenkin täälläkin reilu viikko sitten. Kandin valmiiksi saaminen ajallaan ei tunnu yhtään niin tärkeältä kuin mummon kanssa vietetyt hetket joka päivä sairaalassa. Taidettiin saada vähän yhteistä jatkoaikaa mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon.
Tiia, olet tehnyt varmasti juuri oikean valinnan. Toivotaan, että yhteistä aikaa olisi vielä paljon edessä. Mummot ne osaavat olla sitkeitä <3
Kaunis ja tärkeä kirjoitus. Kiitos Kerttu!
Minäkin sanoisin, että vaikka toki on tärkeää, että ystävä tietää, että toinen on valmis auttamaan ja kuuntelemaan, kun vain pyytää, niin oikein väsyneenä ja keskellä surua ei jaksa edes pyytää apua. Tai ainakaan minä en jaksanut. Niinpä olin todella kiitollinen, kun ystävä esim. ehdotti itse ajankohtaa, jolloin hakisi lapset heille leikkimään tai tuli käymään ja toi mukanaan syötävää. Kun itse oli aivan poikki ja murehti sitäkin, miten kaikki vaikuttaa lapsiin, oli ihanaa, kun tiesi lasten saavan irrottautua kotiasioista ja viettää iloista päivää. Toki kuuntelija ja kanssakulkija on yhtä tärkeä, mutta ihan konkreettinenkin apu oli ainakin minulle todella tervetullutta tilanteessa, jossa olin olosuhteiden pakosta väliaikaisesti yksin lasten kanssa ensin lähimmäisen sairauden ja saattohoidon aikana ja sitten surussa.
Voimia ja aurinkoisia päiviä sinulle!
Kiitos Kolmen äiti! Ja ihanaa, että olet saanut apua juuri kun sitä eniten tarvitsit. Tuo on totta, että itse murheen lisäksi sitten kantaa huonoa omatuntoa lapsistakin tai muusta. Pitää siis vain rohkeasti toimia, kun yhtään siltä tuntuu <3
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Herättää ajatuksia, koskettaa. Taitavasti kirjoitettu.
Lämmin kiitos Annika L <2
Tekstisi oli ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu. Olen huomannut elämässäni, että pitkien onnellisten jaksojen jälkeen olen kohdannut usein surua tai vaikeuksia. Elämä kulkee aalloilla. Välillä käydään aallonharjalla ja välillä meinataan hukkua. Yritän kuitenkin löytää aina hetkistä jotain positiivista vaikka meinaisin hukkua kyyneliin. Elämä kuitenkin aina kantaa.
Elämä kantaa, mutta toivottavasti kenenkään ei tarvitsisi kannatella yksin <3 Kiitos Heli!
Kiitos!Oli mukavaa välillä lukea tällaisia ajatuksia. Usein meidän kauniit kuvamme ja tekstimme eivät täällä some-maailmassa kerro puoliakaan siitä elämästä, mitä meille oikeasti kuuluu. Toisaalta hyväkin niin, aina ei jaksaisikaan lukea surullisia juttuja – ainakaan silloin kun ne omassa elämässä ovat usein läsnä. Tänä aamuna seurasin vierestä kun pieni 4-vuotias heräsi ja juoksi äitinsä kainaloon. Sen hetken olisi voinut ikuistaa. Maailman kaunein äitienpäiväkuva. Äiti käy läpi rankkoja syöpähoitoja ja tämä äiti on minun rakas pikkusiskoni. Saman taudin on läpikäynyt myös äitimme.
Ja totta.. Lapset, kuinka paljon iloa mutta myös huikta ja surua he tuovat mukanaan. Jokaisessa ikävaiheessaan. Surullista on että mittasuhteet tulee oikeiksi yleensä vasta silloin kun jotain rankkaa tapahtuu. Nautitaan elämästä ja vaikka siitä kiireestäkin. Kaikkea hyvää kaikille teille!
Isosisko, sait kyyneleet silmiin tuolla tilannekuvalla. Aivan kohtuutonta ja epäreilua, toivotan sinne paljon voimia ja jaksamista ihan teille kaikille <3
Jaksamista sinne ja tukea ystävillesi! <3 Voi että sanoit hyvin tämän kiire-asian, olen niin kyllästynyt kuulemaan sitä sanaa! Hyvää viikonloppua!
Kiitos Katja, ihanaa alkavaa viikkoa sinulle! <3
Hyvä kirjoitus ❤️
Kiitos Miia!
Kiitos kauniista tekstistä Kerttu ❤️
Kiitos, kun jätit viestin, Nelli!
Kosketti ❤ Paljon kaikenlaista joutunut kokemaan, ja olen onnellinen, kun voin vastata mitä kuuluu? -kysymykseen, normaali arkea. Toivon voimia seuraamaan vierestä näitä sydäntäsärkeviä asioita ja aikaa siihen, että pystyy kulkemaan kappaleen matkaa näiden tukea tarvitsevien rinnalla!❤
Kiitos Eku. Siellä tavallisessa arjessa piilee se onni. Sen kun aina muistaisi <3
Kiitos tästä tekstistä, Kerttu! Kirjoituksesi liikutti niin ajatuksia kuin mieltäkin, ja se kuuluisa roska meni silmään monestakin syystä. Voi tuota ainaista tai ainakin usein toistuvaa ”kiirettä” – välillä itse aiheutettua, välillä ulkopuolisen pakon aikaansaamaa, useinmiten molempien yhdistelmää. Ja sitten taas toisaalta juuri niitä hetkiä kun aika pysähtyy. Kun elämä – tai kuolema – vie kellunnankaltaiseen tilaan jossa taustahäly vaimenee, ja kaikki on joko hyvin mustaa tai hyvin kirkasta, ainakin hetken verran. Niissä hetkissä on paljon oppimisen arvoista… Yksi tärkeimmistä opeista taitaa olla että me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Hyvää ja tavallisen arkista toukokuun viikkoa sulle!
Kiitos Linne! Kauniisti sanoit tuon. Lopulta elämä on aika yksinkertaista, ollakseen onnellista.
Kosketti. Kiitos.
Kiitos Minerva <3
Vuosi sitten ihmettelin miksen ollut nähnyt entistä työkaveriani hetkeen. Kyselin kuulumisia ja vastaus oli ”mulla on syöpä ja jäin töistä pois”.
Siinä kohtaa yrittää vain olla tukena. Viime kesänä hän aloitti hoidot samaan aikaan,kun itse synnytin lastamme samassa sairaalassa. Eri osastot. Lähellä,muttä niin eri maailmat.
Huomenna juomme kahvit terassillamme ja vieressä on 9kk ikäinen lapseni sekä tämä sairauden kanssa taistellut 30v ikäerolla oleva ystävä peruukki päässä ❤ tulevasta emme tiedä,mutta saamme yhessä istua kahville ja olla läsnä.
Voimia sinne kysymysten ja isojen murheiden keskelle ❤
Ihan kamala tilanne, pistää niin hiljaiseksi. Toivotaan, että työkaverisi paranee <3