Onpas ollut raskas viikko uutisten äärellä. Blogia olen miettinyt tänä vuonna viikoittain, mutta tiedättekö kun rytmi kirjoittamiseen katkeaa, tulee kynnys julkaisuun kamalan korkeaksi. Koen kuitenkin kaipuuta pidempien tekstien tekemiseen ja harva se kerta Instagram ilmoittaa minulle, että kuvatekstini on liian pitkä. No, onhan minulla tämä palsta, jossa ei tule merkkimäärä vastaan. Ja miten paljon kaikkea onkaan mielessä pyörinyt!

Mökkikausi on avattu pääsiäisenä, se oli talvista ja ihanaa. Olen sisustanut kotia pitkästä aikaa. Olen tutkinut TikTokin algoritmejä ja sisältöjä ja ollut huolissani siitä maailmasta, jossa monet lapset ja nuoret ovat, mutta aikuiset eivät sitä tunne. Olen saanut ylirasitusvamman Crossfitista ja ollut todella turhautunut. Miettinyt, mitä tapahtuu taloudelle ja miten se vaikuttaa meihin kaikkiin. Koira täytti 3-vuotta ja olisi kiva kertoa, millainen kaveri meillä asuu. Ja kaikkea muuta! Jaksaisitteko te lukea, jos minä jaksaisin näistä kirjoittaa?

Tänään kuitenkin pysähdyn lempeyden ja positiivisuuden ihmeellinen voiman äärelle. Aivan järkky uutisviikko ja varmasti monessa perheessä on mietitty, miten näin on päässyt käymään. Huolta ja surua niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. On nimittäin taas sille kuuluisalle resiliessille käyttöä.

Minulta on joskus kysytty, miten vaikeuksien keskellä löydän asioista edes pieniä kultareunuksia. Kyse ei ole siitä, että en kokisi vastoinkäymisiä lannistavina, vaan juuri siitä, että etsimällä toivoa, on helpompi elää ja mennä eteenpäin. Karrikoidusti voisikin sanoa, että positiivinen ajattelu on mielen työkalu selviytyä ja jaksaa.  Heikoilla hetkillä toiveikkuus, empatia ja sisu ovat työkaluja mennä eteenpäin.

On osin sattumaa, millaisella resilienssillä me elämään synnytään. Sanonta, että kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, on mielestäni suuri huijaus. Välillä elämä heittää sellaista kierrepalloa, josta selviytyminen on varsinainen ihme. Samalla lailla kun urheillessa treenataan lihaksia, voi myös omaa mieltä jumpata.  Lapsilla resilienssin taito on vasta kehittymässä, mutta myös me aikuiset olemme oppimisen matkalla.

Resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa. Miten valtava merkitys on jo muutamalla kannustavalla sanalla, kun saat tunteen, että sinut on huomattu ja koet ymmärrystä hankalassa tilanteessa. Empatiaa osakseen saava ihminen osaa sitä yleensä antaa myös eteenpäin.

Mulle positiivinen ajattelu on siis luontainen selviytymiskeino ja teen sillä elämästä itselleni helpompaa.  Muutama itsellä toimiva yksinkertainen juttu:

♥ Illan viimeinen ajatus: Ohjaan aina ennen nukahtamistani ajatukset johonkin hyvään. Se voi olla todella pieni juttu, mutta aina jokin lempeä ajatus siitä, mistä olen kiitollinen ja mitkä asiat ovat just nyt hyvin.

♥ Sen erottelu, voinko vaikuttaa tilanteeseen vai ei. Auttaako, jos olen asiasta x todella huolissani? Onko minulla jotain asiaa, jolla voin konkreettisesti ratkoa pulmaa? Voinko vaikuttaa säähän tai siihen, mitä joku minusta ajattelee? Riippuen vastauksesta voin skaalata ajatuksiani ja toimintaani, joskus pitää alkaa todenteolla hommiin ja joskus keskittyä asian hyväksymiseen tai tilanteessa jaksamiseen.

♥ Aktiivinen unohtaminen. Tätä ei voi opetella tai kenellekään suositella, mutta mieleni suojelee minua ja kerrostaa ikäviä asioita kauemmas. Kyllähän ne siellä ovat, osa kauempana ja osa lähempänä.

Nyt koen merkityksellisimpänä levittää osaltani lohtua, turvaa ja rauhaa. Vaikka maailmassa on paljon asioita rikki, on moni asia myös paremmin kuin koskaan. Pidetään huolta toisistamme, ollaan läsnä ja kuunnellaan. Keskitytään hyvään. Ja uskotaan, että katastrofin jälkeen saadaan resursseja ja voimaa pitää lapsista ja nuorista parempaa huolta yhteiskunnallisella tasolla.

Lähden huomenna 30 teinitytön kanssa cheerleading-kisoihin jojon ominaisuudessa ja mietin, miten merkityksellistä sekin nyt on. Upeita, kasvavia nuoria rakkaan harrastuksensa parissa. Kävi miten kävi, olen mukana myötäelämässä ja jakamassa surut ja tuplaamassa ilot.

Mikä auttaa sinua jaksamaan?

Kuvat: Sanna Kostamo