Heippa!
Tänään on ollut tiistai, joka tuntuu perjantailta. Vietän tänään syyslomaa, joka jäi tällä kertaa yksittäiseksi päiväksi keskellä viikkoa. Sehän meni napsakkaasti asioita hoidellen, mutta oikein hyvä näinkin. Aamuluksuksena sain käydä rauhassa lenkillä vielä muiden nukkuessa. Tykkäisin liikkua aina aamuisin, mutta arjen kiireissä treenille on vähän vaikeaa raivata aikaa.
Joku ehkä muistaakin blogini aikojen alusta Muumimukihöperöä porukkaa -postauksen, jossa tunnustin lapasesta lähteneen keräilyharrastuksen. Kaappi pullottaa muumimukeja, joista osa on kyllä ihan aktiivisessa käytössäkin. Arabia yhteistyön tiimoilta valitsinkin vielä vähän lisäystä kokoelmaani, tällä kertaa uutuuksilla Muutto -sarjassa. Suloisethan nämä astiat ovat jälleen. Ehkä jonain päivänä voin pakata tyttärelle ensimmäiseen kotiin täyden sarjan muumiastioita, sellaisia jotka ovat häntä lapsesta saakka ilahduttaneet.
Lyhyesti palaan vielä edelliseen postaukseen. Suuri kiitos valtavasta määrästä kannustusta. Tosin sillä on aina se toinen puoli, joka saa mieleni vähän mietteliääksi. Meillä Suomessa ei ole totuttu siihen, että joku on aidosti ja ääneen iloinen omista jutuistaan. Minusta meidän yleisesti pitäisi enemmän ylpeitä ja nöyriä yhtä aikaa. Yhdessä kommentissa ihmeteltiin, mihin katoaa lapsen kasvaessa ilo näyttää kaikille pieniäkin saavutuksiaan, olivat ne sitten piirustuksia tai itse solmittuja kengännauhoja. Minä tiedän, mihin se katoaa. Se häviää kanssaihmisten kommentteihin, joissa jossain vaiheessa aletaan sanoa, että eihän tuo ole sen kummenpaa. Kaikkihan sen sen osaa. Älä ylpeile siinä. Siihen me sitten kasvamme, pikkuhiljaa itsemme vaientaen. Nyt puhun yleisesti, en omasta blogistani tai itsestäni: kumpa osaisimme kannustaa enemmän toisiamme. Olla iloisia ja ylpeitä toistemme tekemisistä. Olla enemmän rikastavia kun lakastavia. Se, että joku toinen toteuttaa unelmansa tai iloitsee pikkuisesta asiastaan, ei ole itseltäni pois.
Tänään tämän blogin takia on nähty ensimmäiset kyyneleet. Ei siksi, että minua luonnehdittiin itsekeskeiseksi ja arvomaailmani perustuvan vain maineeseen ja ulkoisiin asioihin. Vaan siksi, miten paljon me olemme valmiita toisiamme tuomitsemaan, ilman että tiedämme mitään. Blogimaailma on kuulkaas kova paikka. Ja silti rakastan tätä harrastusta. Minua ei ole vielä aika ja anonyymit karaisseet, mutta ymmärrän hyvin menestyneiden pitkänlinjan bloggaajien linjavetoja. Haluaisin jakaa hyvää mieltä ja arjen kauneutta, tuottaa iloa lukijoille ja samalla itselleni. Tänään minun piti kertoa kauniista astioista ja aamun aloittaneesta juoksulenkistä. Palaan raitelleni posiviiseen maailmaan, mutta tällä kertaa halusin myös avata ajatuksiani tästä haastavastakin aiheesta.
Kesken tämän kirjoittamisen kävin kitkemässä ohdakkeet ja nokkoset pois tontimme ja tien välisestä rinteestä. Kylläpä teki hyvää. Nokkoset vähän polttelivat työhanskojen läpi ja ilta alkoi jo hämärtää. Kylmät yöt ovat vieneet rikkakasveilta pois suurimman terän ja antautuivat juurineen pois maaperästä. Samalla mietin, miten muutama roskakasvi saattoikin pilata koko rinteen ilmeen. Laitoin ne kutsumattomat kompostiin. En anna enää muutaman kurjan kasvin pilata pihaa. Eihän niitä kaikkia saa koskaan kitkettyä ja taitaa olla niin, että muutama rikkaruoho vaan kuuluu puutarhanhoitoon.
Jos ymmärrätte mitä tarkoitan 😉