Jo kaksi yötä reissussa saa aikaan sen, että koti tuntuu niin ihanalta. Juuri siksi välillä pitääkin lähteä. Suurinkin luksus maailmassa alkaa maistua kaurapuurolta siinä vaiheessa, kun se muuttuu itsestään selvyydeksi. Katsellessani sumuista merta mietin, miten onni oikeasti löytyy omasta kodista. Ei niinkään niistä seinistä tavaroista, vaan tunteesta että kuuluu johonkin.
Ja siitä, kun pikkutyttö kertoo puhelimessa, että eilen vähän itketti, kun oli ikävä ja nälkä yhtä aikaa. Se ei ole kiva kombinaatio neljävuotiaalle. Aikuiselle taas voikin olla just hyvä juttu: palellessasi tuulisella laivan kannella tuntee hyvän ikävän. Sellaisen sopivan, johon sekoittuu kummallisella tavalla vapautta ja kaipuuta. Nälkää en fyysisesti nähnyt, en tosissaan! Mutta ajattelun ja oppimisen nälkää koin senkin edestä.
Tule ja ole sellaisena kuin olet, siinä on oman kodin paras motto. Kun pääsin kotiin, ensitöikseni vaihdoin kotivaatteet, sellaiset supermukavat ja mieluisat. Sitten vaan katsellaan kotona sellaisiin ilmansuuntiin, jossa näyttää edes suht siistiltä ja loppusilauksen hämärtyvään iltaan antavat kynttilät. Siinä nimittäin tapahtuu sellainen maaginen ilmiö, jossa nurkkien mahdolliset pölypallerot ja emännän univelkaiset silmäpussit katoavat. Jäljelle jää rauha ja rakkaus, eikä sitä sitten oikein muuta tarvitakaan.
Tunnelmallista tiistai-iltaa!
Ps. Kertokaa nyt joku, millä / miten tuo muutaman ”oho, savuttaa”-hetken kokenut takka saadaan takaisin valkoiseksi? 🙂