Juhlat on nyt juhlittu onnistuneesti ja aika palata jälleen arkisempiin juttuihin. Hoksasin, että tänä viikonloppuna tulee tasan kaksi vuotta muutostamme tähän taloon. Miten aika voi mennä näin nopeasti? Sisustuksen näkökulmasta aika tekee vain hyvää: siinä missä oma maku kehittyy, myös koti saa luonnollista ajan tuomaa kerrostuksellisuutta.
En ole mikään käsityöihme ja itse asiassa ala-asteen käsityötunnilta on jäänyt vähän ”traumoja” tätä harrastusta kohtaan. Ehkä nyt näin reilun 20 vuoden jälkeen voisi pikkuhiljaa alkaa päästä omista jämähtäneistä asenteista eroon. Taito- ja taideaineissa on muuten opettajalla valtavan suuri merkitys. Olen käynyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni eli 6-17 -vuotiaana kuvataidekoulua eli omassa harrastuksessani minulla on ollut kiinnostus luovuuteen ja käsillä tekemiseeen. Mutta miten onkin, että mieleeni on piirtynyt vahvasti eräs kuudennen luokan villasukkaprojekti, jossa sukkani eivät vastanneet opettajan mielestä tavoitteita.
Taisin olla sellainen oppilas, joka sanoi ääneen jos koki epäoikeudenmukaisuutta tai vääryyttä. Luulen, että siinä 12-vuotiaan kaikkitietävyydessä kävimme opettajan kanssa jonkintasoista kasvatus- ja käsityökeskustelua, jonka lopputuloksena tämän tytön kevättodistuksessa oli käsityönnumerona surullinen kuutonen. Muistan, kun ystävänikin tuohtuivat puolestani, mutta asiaahan ei voinut enää muuttaa. Oli kai siinä vähän kolausta itsetunnollenikin: pidä sukkapuikkosi ja ompelukoneesi, perhana!
Onneksi taiteen perusopetus kuvataidekoulussa on antanut minulle mahdollisuuden kokeilla ja saada kannustusta, myös mokata ilman yleistä nolostumista. Mielestäni peruskoulussa taito- ja taideaineissa tärkeintä olisi sytyttää kipinää ja kannustusta, taidot kyllä syntyvät kun intoa on. Sillä välin kun minä toivun villasukka-gatesta, saan ihailla tuoreen kummityttöni äidin neulomaa suloisen pehmeää tyynynpäällistä. Itse tehdyssä on kyllä aivan oma tunnelmansa.
Millasia muistoja teillä on käsityöntunneilta? Onko vielä tallessa jotain upeita hengentuotoksia? 🙂
24 Kommentit
Ihana tuo tyyny.
Mulla on vähän samantyyppisiä kokemuksia koulun käsityötunnilta. Yllättävästi vaan noilla kokemuksilla on vaikutusta, olen ihan vakuuttunut etten osaisi kutoa yhtään mitään… ehkä pitäisi uskaltautua yrittämään. Liikunnasa ja taideaineissa olisi kyllä nimenomaan tärkeää sytyttää se kipinä ja antaa mahdollisimman paljon onnistumisen elämyksiä sekä tunnetta siitä, että tärkeintä on tekeminen, ei vain tietynlainen tekeminen.
Intoa, iloa ja kipinää kokeilla ja uskallusta myös epäonnistua! Kun näitä on, niin sen jälkeen vain taivas on rajana 🙂
Mä olin myös ihan onneton käsitöissä. Ala-asteella mun tekemät lapaset oli hämmentävästi keskenään eri kokoa, mutta mummini kätköissä nämä ovat edelleen, nähtävästi rakkaudella vaalittuna. Yläasteella siirryin suosiolla puukäsitöihin, vaikka en sielläkään pärjännyt sen paremmin – hitsipillinkin sain hitsattua kiinni naulakkoon. Tekemäni löylykauha on kylläkin edelleen käytössä pari kertaa viikossa vanhempieni saunassa. Sanomattakin selvää, että käsityönumero oli todistukseni rumistus 🙂
Aikuisena innostuin pikku hiljaa, aloitin helpoista kaulahuiveista, siirryin sukkiin ja lapasiin ja nykyään puikoilla syntyy kaikenlaista aina tarpeen mukaan. Minulla oli hyvät ja innostavat käsityönopet, luulen että omalla kohdallani oli kyse lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta ja kärsimättömyydestä. Olin kouluaikoina paljon kiinnostuneempi muista aineista, lähinnä luonnontieteistä ja liikunnasta eikä kässänäpertely oikein maistunut. Aikuisena taas neulominen on rentouttavaa ja rauhoittavaa puuhakkaan päivän päätteeksi.
Ai niin, tuo tyynynpäällinen on kerrassaan kaunis! Jonkun itse tekemä ja lahjaksi antama lämmittää aina!
Ajattele mikä merkitys sillä kauhalla on 🙂 Ihan itse tehty! Sellaisia elämyksiä olisi suonut monelle enemmänkin.
No olipa törppö ope :/ ! Mun mielestä tuollaisia taitoaineita (käsityö, kuvaamataito ja liikunta) ei pitäisi arvostella varsinaisen taidon mukaan vaan osallistumisen, innon ja uskalluksen. Että uskaltaa osallistua ja kokeilla vaikkei niin hyvä olekaan – että sen ei itse asiassa ole mitään väliä osaako. Mulle ei käsityötunneilta ole jäänyt traumoja – oli kiva ope ja mulle se on aina ollut se luontainen vahvuusalue – mutta kuviksesta ja liikunnasta kylläkin. Varsinkin liikunnasta. Olin just se joka valittiin joukkuseeen aina toiseksi viimeisenä ja joka sai kokea lähes joka kerta, että en tosiaan osaa. Seuraus oli, että aikamoinen liikuntakammo jäi.
Joo, oli törppö, mutta en kai itsekään ollut hänen tunneillaan helpoin oppilas. Se vaan harmittaa, että kun muuten tykkäsin tehdä itse, mutta koulun käsitöistä en sitä iloa saanut. Tuo liikuntakammo on varmasti myös yleinen juttu. Toivottavasti olet aikuisena löytänyt liikunnan iloa 🙂
Mun käsityönumero taisi olla jopa seiska. Olin käsitöissä umpisurkea, ei ollut mun juttu. Eikä ole vieläkään;)
Hih, onneksi ei ole pakko enää neuloa jos ei halua 😀
Nätti tyyny! Itselläni on aika ookoo-muistoja käsityötunneilta, mitä nyt sain miinuspisteitä siitä, että oikaisin mm. Kaavojenpiirron aikana liitumerkinnöistä. Tosin, olin siinä vaiheessa (siis yläkoulun puolella) jo tehnyt käsitöitä useamman vuoden. Joo-o, barbinvaatteista koko homma lähti liikkeelle 🙂
Valitettavasti ihan samaa kipinää en ole tyttärilleni, nyt 12 ja 13v, saanut istutettua. Ja erittäin valitettavasti koulussa tuo meno tuppaa edelleen olemaan sellaista pakkomaista tekemistä, mitä en ollenkaan voi ymmärtää, enkä hyväksyä. Lapset tekivät villasukkia koko syyslukukauden, ja tästä en voi päätellä mitään muuta (sorry vaan kaikki opettajat), että opettajan on oikeasti tarvinkut olla joko täysin laiska ja kyllästynyt hommaansa tai sitten kouluilta on rahat ihan loppu! Ja paha mielihän siitä villasukkien pakkokutomisesta molemmille tuli.
Voi, mitä kaikkea nuorille ja lapsille käsitöistä voisikaan esittää, mitä kaikkea voisi tehdä ja kokeilla! Tänä päivänä teinit kutoisivat varmaan mielellään nopeasti valmistuvia tuubihuiveja, ompelisivat meikkupussukoita, kännykkäpusseja, virkkaisivat matonkiteista meikkien säilytyskoreja, ompelisivat lökäreitä, avaimenperiä ristipistoilla, tauluja paperinaruista, tyynyliinoja….huh…hengästyttää ihan se, mitä kaikkea tänä päivänä käsillä voi tehdä! Ja sitten istutaan 4kk kässäntunnit luokassa, hiljaa, ja puurtaen villasukkaa.
Huh, tulipa vuodatus, sorry! (Tästä on meillä vain useita kertoja keslusteltu äitini, intohimoisen käsityöharrastajan ja lasteni kanssa!)
Voi hitsi, mistä sen ilon ja tekemisen meiningin voisi kaivaa! Mikset lasten anneta itse ideoita enemmän, miksi heille ei anneta aidosti vastuuta! Hyviä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, esim. skeittipojat, jotka alkoivat kutoa pipoja ja niistä tuli hitti! Jo aikoi kutominen kiinnostaa muitakin poikia, kun he saivat edullisesti tyylikkäitä päähineita ja vähän taskurahaa niitä myymällä. Olen niin sitä mieltä, että opetussuunnitelman voisi heittaa roskakoriin ja panostetaan nuorten luovuuteen kannustamiseen. Sitten kun se into löytyy, niin alkaa tavoitteitakin täyttyä 🙂
Ja unohtui vielä tuo sinunkin peräänkuuluttamasi innostuksen kipinän sytyttäminen! Inspiraatio ja se ihana tunne, kun uudet langat ostoskorissa ei malttaisi odottaa kotiinpääsyä ja uuden työn aloittamista! Mitäs sen väliä, vaikka vanhatkin tekeleet ovat vielä kesken tai tiskit odottavat tiskaamista. Jokainen käsityönharrastaja tietää ”sen”tunteen. Se olisi tärkeintä, mitä koulu nuorille käsitöistä ja musiikista sekä kuvataiteista ja liikunnasta voisi matkaan tarjota! ugh, olen puhuut 😉
Asiaa!
Ei lisättävää 🙂
Minua ihan ärsyttää omat muistot koulujen käsityö tunnilta. Opettajat oli laiskoja neuvomaan ja nihkeesti sai kannustusta ja jos työ ei ollut yhtään hyvä niin sitäkään ei sanottu. Kaikki oli iha hyviä ja silti numero oli aina 6-7 luokkaa. Siinä sitte oli ihmettelemistä kun työt oli ollu ”ihan hyviä” mutta numero ei ollut kummonen. Ja ne ketkä teki täydellistä jälkeä niin ne oli niiiiin open lemppareita ja ne kun teki pakollisen työn nopeaa valmiiksi sai ne ommella sen jälkeen jotain kivaa. Olisi minullekkin sillon kelvannut sydän pussukoiden ompelu!! Että tämmösiä muistoja!! :/ -Elisabet
Vähän samoja muistoja minullakin! Nyt sitten ompelet niitä sydänpussukoita sydämesi kyllyydestä, kun kukaan ei enää käske tai arvostele 🙂
Itse olin hyvä käsitöissä ja tykkäsin tehdä niitä. Lukioikäisenä ompelin ja kutosin tosi paljon vaatteita itselleni ja olenpa tehnyt hääpukunikin itse. Lapsien synnyttyä käsitöiden tekeminen on valitettavasti jäänyt ihan minimiin ja nykyään olen niin laiska ja kiireinen etten mukama ehdi. Helpompi ostaa kaupasta tai markkinoilta… Viime vuosina olen alkanut hiukkasen kutomaan, mutta se vaatii tv:n katselua, koska en muuten jaksa istua paikoillani. Koska en juurikaan tuijota töllöä, on tekeminen aika minimaalista. Viime vuonna sain kuitenkin aikaiseksi parit villasukat, huovutettuja hanskoja ja kaksi hiukan keskeneräistä tyynyliinaa 😉
Arvostan tosi paljon itse tehtyä.
Taideaineiden arvostelu koulussa on taas ihan peräpäästä. Jos yrittää eikä silti osaa / onnistu ja saa huonon numeron, tappaa se usein yrittämisen ilon. Tyttäreni, joka rakastaa laulaa, soittaa nokkahuilua ja pianoa (ihan itsekseen, tunneille ei halua mennä on ehkä sen verran laiskaa..), sai nokkahuilukokeesta 8+- Tämän jälkeen hän oli niin pettynyt, että hävitti nokkahuilunsa eikä ole pianoonkaan koskenut, laulamisesta puhumattakaan. Yritin selittää että 8+ on aivan hyvä numero, mutta ei mennyt jakeluun. Hän olisi halunut ysin tai kympin koska oli soittanut joka päivä ja harjoitellut enemmän kuin moni muu. Olisi parempi kun ei arvosteltaisi, niin ei tapettaisi tekemisen iloa.
Yrittämisestä pitäisi palkita koulussa paljon enemmän. Kurja juttu, miten arvostelu latisti tyttäresi innon soittaa. Toivottavasti kipinä löytyy vielä ja sellainen positiivinen näyttämisen halu, joka nostaa motivaatiota 🙂
Taisin olla samanlainen. Äidilläni on yhä tallessa tilkkutyyny, johon olen kiinnittänyt osan koristetilkuista vahingossa nurja puoli ylöspäin.. Kutomukseni olivat hikisiä, niin tiukalle neulottuja, etteivät puikot enää niissä päässeet liikkumaan. Meidän käsityön open ohjeet olivat kaukana selkeistä. Käsityöt sai viedä tuntien välissä kotiin, ja ehkä uskallan sanoa tähän, että mun äiti teki ne työt kotona loppuun. Äitini saikin mun ala-asteen käsitöistä ysin.
Kun käsityön opettaja vaihtui yläasteelle, myös ohjeet selkenivät ja sain jopa flanellipaidan tehtyä. Pidin sitä ylpeänä usein!
Meillä muistaakseni paremmat oppilaat auttoivat heikompia, vaikka ei kai sekään ihan sääntöjen mukaan mennyt. Ihana kun sun äiti pelasti sinut pulasta ja sai vielä ysin! Kymppiä ei varmaan annettu kenelläkään, ettei joku vaan luule olevansa täydellinen 😉 Hei, mekin tehtiin yläasteella flanellipaita! Nythän se olisi taas aika trendikäs 😀
Miten onkaan niin samanlaiset kokemukset käsityötunneista! 🙂 Lähinnä taisin olla kiusankappale siellä, pakolliset neuletyöt taisi aina jäädä muiden ’viimeistelemiksi’. Onneksi töitä sai aina viedä myös kotiin kun ei meinannut pysyä aikataulussa 😉
Nykyään olen innokas simppelien perusjuttujen neuloja. Eli lopun elämää ei päässyt käsityöantipatia ja traumat vaivaamaan 😀
No en ole ollut tunteideni kanssa yksin 🙂 Kiva, että sinulta ompeluhommat sujuvat nykyään!
On kyllä jopa hieman sairasta, että henkilökemiat vaikuttavat pienten lasten ja yleensäki ihmisten koulunumeroihin. 🙁 Onneksi itsellä ei tuollaista kokemusta ole, muistaakseni, vaan kaikki tunnit missä käsillä sai tehdä olivat aina niin parhaita. Heh, silti sitä istutaan toimistotyössä vaikka intohimo kohdistuu maalaamiseen ja muuhun. 😀
Onneksi koulumuistoni ovat kokonaisuudessaan positiivisia, mutta ilmiönä lapsen innostuksen latistaminen taito- ja taideaineissa on aika surullinen. Toivon ja uskon, että ajat ovat myös 20 vuodessa muuttuneet 🙂