Viisi lasta ja sapelihammastiikeri

Olen aina tahtonut äidiksi. Viisitoistavuotiaana haaveilin, että saisin viisi lasta ja lemmikiksi sapelihammastiikerin. Sitä en silloin tiennyt, että äidiksi ei niin vain tulla, enkä sitä, miten raastavan ihanaa on kasvattaa omia lapsiaan. En tiennyt, miltä tuntuu, kun toivo ja epätoivo sekoittuvat. En tiennyt, miten onni ja huoli kulkevat sinnikkäästi käsi kädessä. En tiennyt, että jotain voi rakastaa niin paljon, että se on kaikkien sanojen ulottumattomissa. Enkä voinut kuvitellakaan, että se rakkaus voi puristaa rintaa ja saattaa kyyneleet silmiin kesken tavallisimman arkipäivän tylsimmän askareen. Enkä ajatellut, miten omat ärsyttävimmät puoleni voivat näkyä omassa lapsessani ja millaista kärsivällisyyttä kasvattamisessa vaaditaan.

Vähiten pystyin kuvittelemaan sitä, että tapaisin miehen, joka täyttää isän saappaat täydellisesti ja rakastaa meitä kaikkia ehdoitta ja pyyteettömästi. Ja miten minusta tulisi ensin surullinen ja sitten niin onnellinen, että joudun joka päivä vakuuttamaan, että tämä elämä on omani ja lapset meidän. Saan olla äiti. Ja sapelihammastiikerin sijaan sain hemmetin itsepäisen ja isoegoisen chihuahuan, joka on kyllä melkein sama asia.

Äitiys ei ole ammatti, päämäärä, onnellisuuden tae tai edes välttämättä valinta. Ja vaikka äitiys on naiselle iso juttu, hän ei tee sitä itse. Lapsi tekee äidin ja se lapsi voi olla biologinen, adoptoitu, sijoitettu, huostaanotettu, lainattu, hoidettu tai vain sydämessä kannettu. Äitiydessä ei jaeta mitaleita eikä palkintosijoja ja kaikkein vähiten se on naisten välinen kilpailu.

Tänä äitienpäivänä minulla on ensi kerran kaksi lasta. Viisivuotias, joka tällä viikolla halusi tietää tarkalleen miten lapset saavat alkunsa (Googletin äkkiä, kuinka paljon ja miten kertoa.) Tasan kaksikuinen, joka sulattaa sydämeni vain olemalla vauva.

Tänään ja tässä minusta tuntuu rehellisesti siltä, että olen saanut paljon. Yritän muistaa, että vähän vähemmälläkin huolehtimisella kasvaa ihan tolkkupäisiä ihmisiä. Kun painan silmäni tänäänkin kiinni, viimeinen tunne on kiitollisuus. No okei, väsymys ja kiitollisuus.

Kuvat ovat Melinan järjestämistä puistobileistä (kiitos!), jossa tapasimme muita äitejä ja lapsia tällä viikolla. Naisia, jotka tukevat toisiaan äitiydessä ja lapsia, jotka opettelevat vasta elämän perusopintoja. Taas niitä hetkiä, jolloin keskellä tavallista tiistaita ja jyväskyläläistä perhepuistoa herkkupöydän äärellä mietin, että on tämäkin arkea.  Etuoikeutettua, turvallista ja tavallisen eritystä arkea. En olisi ollut tuollakaan ilman lapsiani. Kiitos, että teitte minusta äidin. Minä teen parhaani, jotta tästä arjesta tulee teille onnellinen lapsuus.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äidiksi tahtoville!

Ps. Olethan huomannut, että Blogilista lopettaa? Voit seurata blogiani Bloglovinissa / Facebookissa / Instagramissa / Twitterissä / Pinterestissä