Hei taas. Pitkästä aikaa.
Kesäloma on tehnyt tehtäväänsä. Ladannut akkuja, irrottanut arjesta ja muistuttanut siitä, miten täyttä elämä on myös silloin, kun ohjelmassa ei ole mitään.
Tai siis, kaikkihan on suhteellista. Kesälomalla on ollut juuri sopivasti ohjelmaa. On käyty perhereissulla, Asuntomessuilla, festareilla ja tietenkin mökkeilty. Olen ollut ihan pihalla koko kesän ja viime mökkireissun jälkeen nauratti oma peilikuva: olen paahtunut papu (en ota aurinkoa ja käytön aurinkorasvaa, mutta näin käy, kun on paljon ulkona).
Kesä on ollut hyvä ja lempeä, kuuma kuten kaikilla. Pidän lämmöstä ja rakastan uimista, mutta en panisi pahakseni muutamaa astetta viileämpiä lämpötiloja. Meillä on kotona ilmalämpöpumppu ja mökillä pääsee uimaan ja yleensä järveltä tuulee sen verran, että ei ole tukalaa. Mutta tykkäisin touhuilla enemmän.
Toisaalta nyt on ollut pakko hiljentää. Olla aloittamatta kesäprojektia ja vaan istua rannassa katsomassa, kun lapset uivat. On tehnyt hyvää. Suorastaan huvittavaa, miten nopeasti päivät menevät perusasioiden äärellä.
Alkulomasta teimme roadtripin Virossa. Se oli mukava reissu! Siitäkin voisi kirjoittaa… Olimme yhden yön Tallinnassa, josta jatkoimme Kernun kartanon kautta Pärnuun. Suomessa oli silloin sateista, mutta naapurissa paistoi.
Olin muutaman päivän itsekseni mökillä, silloin kaivoin kameran esille ja otin nämä kuvat. Muistoksi itselleni, mutta sitten muistin, että minullahan on tämä blogikin. Yksinolo oli ihanaa! Nimenomaan olemista. Luin, uin, söin ja nukuin. Välissä katselin luontoa, poimin satunnaisia rikkaruohoja ja ajattelin kaikenlaista. Sitä, mitä toivon tulevalta. Ja sitä, mitä hittoa tässä maailmassa tapahtuu. Sitten taas oli parempi keskittyä rikkaruohoihin.
Pieniä projekteja toki on ollut, kuten tämä laatoitus, jota viime kesänä teimme yhteistyössä HB Betonin kanssa. Kiviä jäi yli, joten laatoitumme mökin edustan ja näiden kuvien jälkeen vielä grillipaikan.
Laatoittaminen on aika meditatiivista hommaa. Minä tykkään kantaa laattoja: kuusi kiveä kottikärryyn ja niiden vienti oikealle paikalle. Puoliso on tarkka ja hoitaa varsinaisen asettelun. Yhdessä ihmetellään, miten hyvä tuli! Tämä Kalliokivi-laatta on kyllä asentajalleen armollinen.
Tänä kesänä olen pysähtynyt huomaamattani paljon pienten ihmeiden äärellä. Ihastellut pinkkiä taivasta, aamukastetta, kukkaloistoa, mehiläisten tanssia, lasten riemua ja asioiden arkista kauneutta. Tämä on varmaan jokin ikäasia, mutta elämä tuntuu usein ihmeelliseltä. Miten älyttömän sattumanvaraista kaikki on ja kuinka me ihmiset olemme aina matkalla jonnekin, vaikka oikeasti kannattaisi vain avata silmät siinä, missä juuri nyt on.
Kuinka lapset kasvaa silmissä ja yhtäkkiä hiirenkorvista tulee lehtiä, jotka jo putoavat maahan. Ja me vaan kipitetään kohti seuraavia tavoitteita ajattelematta, miten upeita juttuja on menossa juuri nyt. Jotenkin tämän kaiken muistaa kesällä ja lomalla. Toivon, että muistaisin myös marraskuussa.
Olen miettinyt sitä, että lopulta tärkeintä on tunne. Se, minkä fiiliksen oma toiminta ja käytös luo ympärille. Olemmeko kiireisiä ja kiinni omissa hommissa? Unohdetaan vastata vastaantulevan hymyyn tai ystävän viestiin? Mitä väliä on millään hienolla ja arvokkaalla, jos sitä onnea ei saa jakaa kenenkään kanssa?
Ja mikä on edes hienoa ja arvokasta? Ehkäpä se kiireetön kesäaamu onkin suurinta luksusta? Puhdas luonto, turvallisuus ja aika. Kesäloman pysähtyminen on tärkeä resetoituminen ja maadottuminen, ihmisyyden tehdasasetusten palautamista.
Seuraavaksi odotan, että täyttyneet akut alkavat muuttua draiviksi arkeen. Kalenteriin on jo naputeltu harrastuskuskaukset ja muut arkielämän perusjutut. Sisällä oleva liekki on saanut ilmaa ja uskon, että elokuuhun siirryn uudella tarmolla. Sillä vaikka kesää ja lomaa rakastan, ei tätä ikuisesti halua elää. Siitä tietää, että on palautunut, että kaipaa jo omia arjen rutiineita. Ja sitä, että lapset pääsevät taas kouluun ja harrastuksiin. Ja hyvänen aika, meillä on syksyllä lukiolainen!
Poika huutelee, että voidaanko lähteä uimaan. Tottakai! Nyt tuntuu, että tästä kaikesta pitää ottaa ilo irti, nauttia, mutta ei sentään suorittaa nauttimista. Ettei vain tule sellaista fiilistä, että nyt pitää elää kuin viimeistä helle- tai lomapäivää. Elokuu on kesäkuukausi, pidetään mielessä. Ja aurinkoisena päivänä voi katsoa leffaa! (Katsottiin eilen uusi Viidakkokirja ja se oli ihana!).
Huomenna luvassa loman viimeinen reissu! Tunnelmia löytyy tuttuun tapaan Instagramin puolelta, hyppää stooreihin @modernistikodikas. Toivotaan, että palaan näppäimistölle taas, tämähän oli ihanaa kirjoitella fiilispohjalta. Vaikka kukaan ei edes lukisi!