Kuinka helposti sitä juurtuukaan omiin tottumuksiin? Laittaa niitä samoja ruokia (kiitokset muuten edellisen postauksen mahtavista resepteistä, ensi viikolla meillä syödään uusia makuja!). Sitä menee jumppatunnilla samaan kohtaan seisomaan ja valitsee saman mukin kaapista. Töissä huomaa lipsauttavansa ”näin meillä on aina tehty”, vaikka on omasta mielestään uudistuskykyinen ihminen.
Entäpäs ne oman kodin kulmat ja nurkat? Valokuviin rajautuvat helposti samat kohteet ja kuvakulmat ovat ne tutut ja turvalliset. Kamera asettuu sellaiseeen kohtaan, jossa valo on suotuisin ja näkymä mieluisin.
Välillä sitä pitäisi ihan tahallaan pitää ”väärinpäin”-päiviä, jossa ravistelelee omia luutuneita tapojaan ja käsityksiään. Koulutuksessa takarivin sijaan hakeutuisikin eturiviin ja pukisi housujen sijaan hameen. Ponkkarityttö jättäisi hiukset auki villeille kiharoille ja polkaisisi auton sijaan pyörällä töihin. Kaupasta ei saisi ostaa yhtään tuttua asiaa ja kirjastossa suuntaisi koskemattomille hyllyille. Haastaisi itseään katsomaan televisiosta jotain ihan outoa ja lempiradiokanavan sijaan valitsisikin jotain ihan muuta.
Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Voisi tuntua oudolta ja epämukavalta, se on totta. Usein kuitenkin uuden oppimiseen pitää poistua mukavuusalueelta. Ehkäpä voisi löytää uusia makuja ja kokemuksia, saada uudenlaisia suosikkeja arkeen. Nähdä jotain sellaista, johon ei tutulla reitillä koskaan törmää. Rutiinit ovat tarpeellisia, ne sujuvoittavat arkea ja luovat turvallisuutta. Mutta varman päälle pelatessaan pääsee hyvin harvoin yllättymään.
Kyllä se kulman muuttaminen kannattaa. Kuvasin hampaat irvessä vastavaloon ja ihmettelin heijastavia pintoja. Ärsyynnyin typeristä rajauksista ja omista fakkiutuneista tavoistani. Ei syntynyt mestariteoksia, mutta uusia ajatuksia senkin edestä.
Virkistävää iltaa!
Ps. Hei, teitä on muutamaa vaille 900 Facebookissa! Milloinhan saadaan pyöreä luku täyteen?