Uusi viikko ja samat kiireet!
Sunnuntai-illan korvalla aloin pohtimaan omaa hötky-asennettani elämään. Ei ole koskaan ollut niin trendikästä kotoilla ja downshiftata kun nyt ja silti on aina K I I R E. Vai onkohan sittenkään?
Mikä sen kiireen tunteen aiheuttaa? Yleensä syypää on huono ajanhallinta, jolloin ahnehtii liikaa tekemistä liian pieneen aikaikkunaan. Toisaalta siitä voi syyttää myös ikuista optimistisuutta, jota edesauttaa vilpitön usko kalenterin venyvän mihin vain. Sitten kun tämä kakku kuorrutetaan kiltteydellä ja ”mä voin hoitaa”-asenteella, on soppa valmis kiehahtamaan ihan levylle saakka.
Sanotaan, että kalenteri kertoo eniten ihmisen elämänarvoista ja tärkeimmille asioille sitä raivaa aikaa elämäntilanteesta riippumatta. Olen eri mieltä. Arvostan esimerkiksi liikuntaa ja ystävyyssuhteita paljon korkeammalle, kun kalenterini antaa ymmärtää. Myös pimeä vuodenaika varastaa tuntejamme häikäilemättä. Miten se onkin, että kesäiltana klo 20 on loistava lenkkiaika, kun taas marraskuussa siihen aikaan suurin saavutus on villasukat jalassa suoritetut kotityöt. Ruuhkavuodet ovat monelle kolmekymppiselle tuttu käsite ja onneksi samaa rumbaa elää suurin osa ystävistäkin.
Vauhdikkaasta arjesta huolimatta tai ehkä juuri siksi tartun arjen pieniin kauniisiin hetkiin. Tänään töistä lähtiessä taivas oli värjäytynyt punaiseksi ja uutukainen hanki kimmelsi. Neljän ruuhkassa liikennevalojonoon seisahtuneena katsoin vanhan parinkunnan varovaisia askeleita ja papan tukevaa otetta mummon kainalosta. Heillä tuskin oli minnekään kiire.
Minne itse sitten kiirehdin? Ruokakauppaaan, päiväkotiin, jumppatunnille ja työpalavereihin. Ei mikään näistä ole yksittäinen suoritus, joka pitää hoitaa mahdollisimman nopeasti alta pois. Ne ovat elämää. Sitä hetkien putkea, josta muistot rakentuvat. Miksi kiirehtisin omaa elämääni? Arkea, jonka olen itse rakentanut elementeistä, joista olen haaveillut. On aika iso oivallus, että tätähän minä olen aina halunnut.
Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon.